Re: Isä on poissa....

Kolme kuukautta aikaa kulunut siitä, kun isä nukkui pois.
Suru ja itku tulee helposti, varsinkin illalla ja aamulla.
Kävin tänään maalla isän synnyinpaikassa, jossa isä on viettänyt nuoruuden ja siellä usein kävimme jälkeenpäin, kun isä työn perässä muutti kaupunkiin ja sinne kodin perusti.
Nyt isän kotipaikassa maalla käydessä on tulee haikea ja tyhjä olo, kun isää ei enää siellä näe, kun se oli kuin itsestään selvää, että isä on siellä kanssamme.

Tänään tuli kotimatkalla tosi surullinen olo, kun ajoin sitä pikkutietä takaisin, jota isän kanssa usein ajoimme satoja kertoja.
Maantietä myöskin pääsee isän kotipaikalle, mutta isä aina tykkäsi mennä sitä pikkutietä maalaismaisemassa.
Nyt sitten tuli surullinen olo, kun muistelin, niitä aikoja, kun siellä isän kanssa liikuimme, isä ei enää istu vierellä.

Myös järvenranta kahvila on siinä matkan varrella maantien vierellä, jonka ohi ajoimme satoja kertoja ja usein isä siinä totesi, että vielä me tuolla käymme kahvilla, kun tästä niin usein sivu menemme.
Toteutumatta jäi haave käydä kahvilla järvenrantakahvilassa ja jollakin lailla se minua kovasti harmittaa, kun nyt siitä yksin ohi menen isän synnyinpaikalla käydessä.

Monia muitakin muistoja herää matkan varrella, kuten lähistöllä oleva neva, jossa kävimme nevamarjoja isän kanssa keräämässä.
Nyt joudun menemään yksin, ei ole isä enää mukana, tuntuu surulliselta.
Myös sitä harmistelen, kun isä pyysi kerran minua mukaan, kun hän meni hiekkarannalle kokeilemaan metallin ilmaisinta.
Harmistelen, että olin niin ajattelematon ja itsekäs, etten lähtenyt isäni avuksi, neuvoin vain ilmaisimen käyttöä, mutta olin niin välinpitämätön, etten lähtenyt isäni seuraksi.

Vastaavia asioita nousee varmaan esille vielä päivien kuluessa.
Ainut lohdutus on, että voin odottaa sitä päivää, kun saan nähdä isän ja kaikki rakkaan jo pois nukkuneet läheiseni.
Sitä päivää odotan...