yksin on vaikeaa

Helpottaako tämä tuska, ikävä ja yksinäisyys milloinkaan? Näitä kysymyksiä saan pohtia päivittäin. Puolisoni kuolemasta on kulunut runsaat kolme kuukautta. Vaikka hän sairasti munuaissyöpää 2,5 vuotta ja viimeisten kuukausien aikana jo aloin aavistaa, ettei hän tule selviämään, ei rakkaan henkilön poismenoon voi koskaan valmistautua. Minäkin luulin tehneeni jo surutyötä näiden vaikeiden vuosien aikana, mutta tämä kodin tyhjyys ja hiljaisuus ahdistaa joka päivä. Varsinkin illat ja viikonloput ovat tosi kurjia. Kun lisäksi jäin 3 kuukautta ennen hänen kuolemaansa työstä eläkkeelle, on pitänyt aloittaa täysin tyhjästä koko elämä uudelleen. Siihen eivät voimavarat tahdo riittää. Ei auta kauniit ja valoisat päivät. Ei ystävien eikä lähiomaisten tuki. Ei järki eikä lohdutuksen sanat.
Yritän elää vain päivän kerrallaan ja hoitaa fyysistä kuntoani. Ajattelen, että saisin henkiseen jaksamiseeni sitä kautta apua. Myös ihmisten joukkoon olen lähtenyt ja pieniä matkojakin tehnyt.
Onko näillä keskustelupalstoilla muita vastaavia tuntemuksia omaavia henkilöitä? Olisin kiitollinen vihjeistä ja keinoista, miten tästä selviää, kun pimeä syksykin lähestyy. Pelottaa, miten vaikeaa vielä voi tulla. Ikävä on niin kova, että oikein sydämeen sattuu.....