Tiedän tuskanne koska olen sen elänyt itse.

te jotka olette menettäneet läheisenne ajattelen teitä lämmöllä ja haluaisin sanoa,että kyllä se suru,tuska ja ikävä tulee helpottumaan ajan myötä. Se vie aikaa,toisilla vuosia toisilla vähemmän...Suru on surtava, sitä ei voi paeta töihin,harrastuksiin tai lapsiin. Itse 30 v sitten olin 30 vuotias kun hautasin puolisoni joka oli saman ikäinen. Hän menehtyi aivokasvaimeen. Luulin sekoavani suussani ja yritin säästää pieniä lapsia kytkemällä suruni heiltä koska he hätääntyivät kun yhtäkkiä purskahdin itkuun kesken tiskin. Surutyö jäi minulla kesken ja se on myöhemmin ollut käytävä läpi ammattiauttajien kanssa. Ne tunteet mitä silloin koin ymmärtää vain sellainen joka on saman kokenut. Nykyään on vertaistukea saatavilla jota silloin ei ollut vaikka puhumisen tarve oli suuri. Lämpimin ajatuksin. Anne