Re: Silmänräpäyksessä kaikki ohi

Otan osaa suuren suruusi. Tyhjältä kuulostavia sanoja mutta niin tosia. Surun voi kestää ja siitä päästä yli vain kahdella asialla: suru pitää itkeä ulos ja se pitää jakaa. Nämä ovat erään viisaan psykologin sanoja, eivät minun omiani. Menetin mieheni, vain 48v., tälle julmalle sairaudelle n. 4 kk sitten. Mieheni sairasti erittäin harvinaista lajia olevaa sarkoomaa reilut 3 vuotta ja nukkui pois joulukuun alussa rankkojen hoitojen ja taudin leviämisen jälkeen. Minä ja kaksi tytärtämme jäimme suureen ikävään, joka tuntui aluksi lähes pakahduttavalta. Nyt reilut 4 kk myöhemmin välillä pilkahtelee jo valokin vaikken sen uskonut silloin joulukuun alun jälkeen enää koskaa palaavan. Itkin yksin ja ystävien kanssa yhdessä kaksi ensimmäistä kuukautta lähes yötä päivää. Sain jakaa suruani ja saan jakaa edelleenkin. Ja usko vain; sinäkin näet vielä valon. Äitisi muisto ei tunnukkaan enää niin kipeältä vaan antaa lohtua ja voimaa. Niinkuin mieheni muistopäivänä minua ja lapsia lohdutettiin: "Muistoista aika rakentaa lohdutuksen." Ole rohkea. Voimia en sinulle toivota. Niitä et pysty saamaan sen enempää kuin sinulla juuri nyt käytettävissä on.Kiitos!