Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Minun äitini

Minun rakas Äitini kuoli toissapäivänä sairastettuaan levinnyttä munasarjaperäistä syöpää. Syöpädg tuli kesäkuussa -12, ja hoidot lopetettiin vähän ennen viime joulua tuloksettomina.
Silloin tuntui, ettei äiti oikein tajunnut, ettei enää parane. Minä varmaan elättelin toivoa, että aikaa voisi olla vielä vaikka miten paljon. Olihan Äitini aina ollut rautaisessa kunnossa ja vielä 78-vuotiaanakaan kukaan ei uskonut hänen olevan sen ikäinen.

Kesän aikana sairaalareissut tihenivät, koska Äidillä alkoi olla erilaisia oireita. Kesän aikana hän alkoi varmasti myös aavistaa, hyväksyä ja ikään kuin valmistautua kuolemaan. Kuolemasta ei koskaan oikeasti puhuttu. Äidin pahin pelko olisi ollut joutua Katriinan sairaalaan. Kerroin hänelle aina, että sinne hän ei joudu, vaan minä itse haluan hoitaa häntä kotona sitten kun aika tulee. Odotin, että loppuvaihe tulee hiljakseen ja sen kyllä huomaa, kun Äiti alkaa tarvitsemaan jonkun apua ympäri vrk:n. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Tämän viikon maanantaina oli tavallinen työpäivä. Usein soitin äidille jo aamulla klo 9 aikoihin, koska tiesin kotisairaanhoidon käyvän aamupäivällä. Sinä aamuna en kuitenkaan soittanut. Ajattelin, että äitiä on turha herättää yhtään ennen kuin ksh soittaa ovikelloa. Nyt toivon, että olisin soittanut.
15-vuotias poikani viestitteli iltapäivällä, että mummo on taas sairaalassa ja minun olisi parasta soittaa, koska hän kuulostaa tosi väsyneeltä. Soitinkin heti. Ensimmäiseen puheluuni Äiti ei vastannut, mutta toiseen heti perään vastasi täysin vieraalla äänellä. Ääni kuulosti paksulta ja sellaiselta, kuin Äidin suu olisi ollut täynnä jotakin. Äiti sanoi soittaneensa ambulanssin yöllä klo kolmen aikaan, koska vatsakivut olivat niin kovat. Hän sanoi olevansa todella väsynyt, ja että nyt taytyy käydä nukkumaan. Edes tästä en älynnyt huolestua enempää -olihan kovaa väsymystä ollut jo pitkän aikaa ja ajattelin, että varmasti myös vahvat kipulääkkeet väsyttivät ja tekivät puheen puuroiseksi. Sanoin äidilleni, että tulemme koko perhe häntä katsomaan, mutta menen hakemaan muun perheen kotoa ja syömme ennen tuloa. Äiti sanoi "juu, tulkaa katsomaan". Ne olivat hänen viimeiset sanansa minulle.

Päivällispöydässä sain puhelun lääkäriltä "valitettavasti äitinne on kuollut". Se oli kuin isku palleaan. Lääkäri kertoi meille sairaalassa, että äiti oli ollut ihan tajuissaan ja järjissään loppuun saakka. Kuolema oli tullut yllätyksenä ensiavun henkilökunnallekin -siksi eivät olleet soittaneet aikaisemmin. Sh oli vain mennyt katsomaan, ja äiti oli ollut poissa. Kuolema oli ollut rauhallinen ja kivut helpottaneet kipulääkityksen ansiosta jo aiemmin.

Nyt oloni on tyhjä ja mieli täynnä kysymyksiä. Tuntuu kuin olisi tapahtunut jokin virhe; eihän äidin näin pitänyt lähteä! Miksi en nähnyt varoitusmerkkejä? Miksi en mennyt suoraan sairaalaan? Miksi Äiti ei soittanut minulle jo aikaisemmin?
Yritän löytää vastauksia tavaroista, joita hän oli ottanut mukaansa sairaalaan, Äidin kotoa, mistä tahansa. Tiesikö hän, ettei enää palaa kotiin? Olisin niin kovasti halunnut kertoa hänelle miten paljon häntä rakastamme ja kiittää kaikesta hoivasta ja rakkaudesta. Olla vierellä viimeiseen henkäykseen.
satska | 16.10.2013 klo 09:43:34