Re: Kyllä surettaa

Huomenta Hiekanmuru ja muut läheisensä menettäneet.

Syvin osanottosi isäsi kuoleman johdosta. Toisaalta hyvä kuulla, että hän sai asianmukaisen hoidon loppuun asti.

Juu, itse menetin äitini syövälle vajaa 3 v sitten ja vieläkin surettaa välillä tosi paljon. Tosin nyt on ollut ns. helpompi aika.

Niin, aika harva osaa suhtautua surevaan, etenkin jos ei itse ole kokenut samaa. Eivät ehkä tiedä mitä sanoa tai tehdä. Itse aina sanoin ystävilleni, että tärkeintä on kuuntelu ja lämmin läsnäolo. Kukaan heistä ei ole vielä vanhempaansa menettänyt.

Ja kyllä, se vie koko loppuelämän, että jotenkin oppii elämään sen asian kanssa. Niin, moni täällä puhuu juuri siitä, kun lapset eivät saaneet kauemmin tuntea isovanhempiaan. Itselläni oli se tilanne, etten äitini vanhempia koskaan nähnyt, kun he molemmat kuolivat kauan ennen syntymääni. Mulla oli käytännössä lapsuudessani yksi isovanhempi, isäni äiti, joka eli melkein 90 v. Äitini menetti vanhempansa 20 v eli rankkaa sekin on. Kyllä mä kovasti kaipasin heitä puoli elämääni ja äitin kuoleman jälkeen aloin itse ottaa yhteyttä sekä äidinäidin että äidinisän sukulaisiin. Olen sittemmin tutustunut äitini isään ja äitiin ja tunnen, että he ovat osana elämääni. Äitee on heidän kanssaan nyt. Ehkä lapselle kannattas kertoa vanhemmistaan ja näyttää kuvia. Jossain vaiheessa lapselle herää se kiinnostus omia juuria kohtaan, viimeistään keski-iässä.

Juu, ja onneksi löytyy näitä ihmisiä, jotka tavalla tai toisella astuvat edesmenneen tilalle eikä tarvitse olla edes sukua. Mullakin on kaksi uutta äitihahmoa, äidin serkku ja anoppini. On myös mummoja ja pappoja töissä, kun heitä hoitelen. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta, vaikka alussa se on yksi askel ja päivä kerrallaan...

Koetetaan tosiaan jaksella kaikki tilanteesta riippumatta. Kesä on kaunis ja lämmin ainakin. :-)