Mun äiti kuoli

Mun äiti kuoli 11.10. Hän ehti olla saattohoitokodissa kuukauden. Se oli kamala kuukausi, ja samalla ihana. Sain olla äidin kanssa, mutta nyt on niin kova ikävä että en kestä. Äiti ei halunnut kuolla, eikä hän mielestäni ehtinyt uskoa tai ainakaan hyväksyä tätä kohtaloaan. Luulimme, ja hän uskoi, että hän olisi ne pienen pienet prosenttimarginaalit, jotka pienisoluisessa keuhkosyövässä elää viisikin vuotta. Toisin kävi, vittu. Diagnoosi tuli helmikuussa 2012, sen jälkeen kun hengenahdistus oli ilmaantunut ja pahentunut ja kaksi keuhkokuumediagnoosiin syötyö antibioottikuuria ei auttanut. Olen katkera lääkäreille! Miksei syöpää huomatta aiemmin! Olen katkera elämälle! Mun isäkin on jo kuollut syöpään, ja olen nyt orpo. Joku idiootti joka kävi äiti katsomassa saattokodissa, sanoi mulle, että onneksi teidän isä on jo kuollut. Kun olin äimänkäkenä kommentista, hän jatkoi: "niin, onneksi koska te nyt jo tiedättä millasta tää on."
Se ei auttanut, olin sanaton. VOI HELVETTI!!!!

Olen surullinen. Enkä ole vielä tajunnut tätä. Äiti on niin ihana! Hän oli niin tärkeä. Kenelle mä nyt soitan? Kenen luo meen lenkillä? Kenelle valitan?

Olen huolissani siskoistani, heitä on kaksi. Tai, en huolissani, sillä heillä oli maailman paras äiti ja se tulee myös auttamaan surussa.

Kotini on täynnä laatikoita ja pussukoita, äidin tavaroita. Miten nämä mahtuvat tänne?? Ei mitenkään! Mutten voi luopua.

Isäni joitain vaatteita kannoin mukanani asuinnoista ja kaupungeista toiseen kymmenen vuotta, kunnes pystyin heittämään ne Uffiin. Tietenkään en kaikkea, mutta loput vaatteet, joita en ikinä tulisi käyttämään.

Mummikin kuoli vähän ennen äitiä, mutta hän oli jo 80-nen ja dementian takia hoitokodissa - ei tunnistanut minua enää. Helppo hyväksyä, ei niin surullista.

Mutta äiti.

Nyt mun on siis ruvettava aikuiseksi. Perustaako perhe?
Olen 31v. Naimaton, uraa aloitteleva.

En näe elämässä muuta pointtia kuin siitä nauttimisen, mutta se on vaikeaa kun niin monet rakkaat on jo poissa.

Olen yksin.