Re: ikävä iskää

Hei Marzo ja muut saman kokeneet,
olen pahoillani isienne ja teidän ja perheidenne puolesta.

Minun kuusikymppinen, tupakoimaton isäni menehtyi keuhkosyöpään kahdeksan kuukautta sitten. Vieläkin ikävä ja isän viimeisten, vaikeiden elinviikkojen yksityiskohdat pulpahtelevat usein mieleeni hallitsemattomasti. Teinkö kaikkeni saadakseni isälle parasta kivun lievitystä? Vaadinko sairaalassa isälle hyvää hoitoa riittävän sinnikkäästi? Nämä ovat tälläkin hetkellä mielessä pyöriviä ajatuksia. Muutakin kyllä mielessä pyörii. Esimerkiksi se kaunis, rauhallinen, ikimuistoinen hetki kun istuin sairaalan sängyn laidalla ja pidin isän kädestä kiinni ja tunsin kuinka elämä lähti hänestä. Ja sitten tietenkin välillä ne hyvät muistot, mukavat yksityiskohdat isästä virkeänä ja eläväisenä: isän paidan tuoksu kun se otti minut kainaloonsa, isän mahtipontiset elämänohjeet ja sananlaskut, isän huonot vitsit, isän kärsivällisyys. Ja aina välillä mieleen tulee tulevaisuus: millaista on kohdata isoja asioita elämässä, kun ei niitä voikaan jakaa isän kanssa?

Ystävät ja aviomiehenikään eivät tätä suruni suuruutta oikein ymmärrä. He tuntuvat ajattelevan, että suremisen pitäisi olla jo ohi kahdeksan kuukauden jälkeen ja taitavat olla vähän ärsyyntyneitä alakuloisuudestani ja jatkuvista muisteloistani. Olenhan minä jo aikuinen ihminen, 33-vuotias. Kyllähän minun jo pitäisi ilman isää pärjätä... On jotenkin lohdullsita lukea että muillakin on yhä suuri suru. Tämä lienee ihan normaalia siis.

Lämpöisiä ajatuksia teille!