Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

tuntuu että ikävän alle jää...

Menetin äidin joulukuussa syövälle. Vuosi aikeisemmin äidillä löydettiin umpisuolen leikkauksessa suolisyöpä jonka kirurgi sai kokonaan pois, puolen vuoden päästä olsi seuranta ja heti leikkauksen jälkeen aloitettiin sytostaattihoidot. Huhtikuussa seulannassa löytyi rintasyöpä ja silloinen sytostaattihoito keskeytettiin.Toinen rinta leikattiin pois ja aloittettiin toinen hoito. Suolisyövän seurantakuvaus siirtyi, koska leikkaus oli tehty. Kesällä äiti oli oma itsensä, terve, mutta tietenkin väsynyt hoidoista. Ja mä luulin että mun ihana äiti on parantunut ja painajainen olisi ohi! Syyskuussa oli sitten seuranta ja äidillä oli tosi kipeä maha. Seurannanssa löytyi uusiutuminen suolisyövälle ja se oli levinnyt maksaan. Aloitettiin sytostaattihoidot, että leikkaus on mahdollista ja kovat kipu lääkkeet. Muistan kuinka oltiin kerran kaupoilla ja äiti kertoi kuinka oli hyvä olla, kun lääkitys oli alkanut toimimaan ja ei sattunut mihinkään. Mä olin niin onnellinen ja ajattelin, että äiti parantuu. Sitten otettiin koepala maksasta ja kerrottin ettei leikkaus ollut mahdollinen, vain sytostaattihoidot. Mä luotin, että hoidot parantaa mun äidin ja pidin siitä toivosta kiinni. Sitten äiti menikin huonompaan kuntoon ja marraskuussa joutui sairaalaan kovien kipujen takia. Marraskuussa sain puhelin soiton, että äidillä aloitetaan saattohoito ja mun maailma romahti. Mä oikeesti luulin että äiti parantuu. Olin äidin luona sairaalassa kaikki päivät ja joka ilta lähtiessäni äiti lupas olla odottamassa mua aamulla ja kertoi ettei halua lähteä meidän luota pois. 4 joukuuta puhelin soi aamulla, äiti oli poissa. Sairaalasta luvattiin, että äiti on siinä huoneessa missä oli ollutkin. Mentiin isän kanssa heti sairaalaan, mutta huone oli tyhjä ja äiti poissa. Äidin näin kappelissa kylmänä ja ihan yksin. Laitoi äidin syliin meidän pojan kuvan ja oli niin vaikeaa jättää äiti sinne yksin, kylmänä. Mä en tiedä mitä tän suruni kanssa toimia, ikävä on niin suuri. Mietin kuinka jollakin oli oikeus päättää ettei äiti parane ja kuinka mun äiti voidaan ottaa pois multa ja isältä näin julmalla tavalla. Meidän pojalla on kova ikävä mummua ja tää on niin epäreilua. Tekee mieli kirkua, kun maailma on niin epäoikeuden mukainen. Joka ilta lähetän letosuukon pojan kanssa mummulle taivaaseen ja joka aamu herää miettien, että tas uusi päivä ilman äitiä. Ikäva on niin kova ja mä luulin että äiti paranee. Miksi äiti otettiin pois...:(
miijoo | 22.9.2013 klo 18:39:53