Me kaikki rakkaamme menettäneet!

Hei kaikille,

Tänään 24 viikkoa rakkaan siskoni kuolemasta, kuoli 34v rintasyövän uusittua ja vei 2viikossa työpöydän ääreltä hautaan::(( Jäi perhe(mies ja 2 lasta) Niin joidenkin teidän kanssa olemmekin asiasta täällä keskustelleet. Kuolin päivä oli kaunis syyskuun maanantai. Kuolemasta on kulunut siis 5,5kk.

Hautajaisten jälkeen oli siskon perheen konkreettista auttamista mutta sekin loppui aikanaan. Tietenkin kuljen perheen rinnalla edelleen. Nyt viimeiset 2 viikkoa on tuntunut siltä, että me jäljelle jääneet selviämme, kuitenkin kaikesta huolimatta.

Viime talvesta en oikeastaan muista mitään, minulle sanottiin että suru ottaa lähimuistiin. Talvi meni rämpiessä päivästä toiseen. Kaikki tunteet olen käynyt läpi. Minulle sanottiin että saat kuitenkin olla onnellinen, että sinulla on muistot, niin, olsin kyllä halunnut vielä enemmän muistoja.

Olen lukenut niin monen teidän koskettavan kertomuksenne rakkaastanne ja hänen menetyksestään. Itse yritin sinnitellä yksikseni. En saanut nukuttua. Kunnes tuli se päivä, että oli pakko hakea ns. ammattiapua että saisi nukuttua. Älkää yrittäkö jaksaa yksin liian kauan.

Itse olen nyt siinä vaiheessa, että huomaan kuinka ystävät ja ns.ystävät ovat erottuneet. Kuka jaksoi kulkea rinnallani ja kuka luovutti alkumetreillä. Pitäkää kiinni niistä, jotka jaksavat kulkea rinnallanne. Itse sanoin ystävilleni, että itse en jaksa ottaa yhteyttä mutta pitäkää te minuun yhteyttä, kyllä tulee aika, että minäkin soitan. Aika itsekästä, mutta jaksaakseen on oltava. Tämä suru on kasvattanut ns. tervettä itsekkyyttä, osaankohan oikein selittää mitä tarkoitan. Yritän; teen sen mikä itsestä tuntuu hyvältä ja jaksan. En tee mitään sellaista, mitä olisin ennen rakkaani kuolemaa tehnyt kilttinä ihmisenä. Kun muut odottavat minun tekevän. En mene tapahtumiin, jossa tiedän joutuvani puhumaan rakkaastani koska ne ihmiset eivät kysy myötätunnosta vaan uteliaisuudesta.

Olen huomannut, että jotkut eivät ymmärrä, että minä suren edelleenkin, onhan siitä jo melkein puoli vuotta. Minulta kysytään kuinka siskoni perhe jaksaa, olen todennut että laita kohdallesi. Pakkohan sitä on jaksaa tavalla tai toisella. Olen myös sanonut että kyllä se veanhellilleni ja minullekkin(sekä perheelleni) on ollut raskasta. En jaksa olla että jees jees hyvin menee kun ei mene. Viime viikolla näin yhden tutun, emme olleet tavanneet vuosiin enkä tiennyt osaako hän yhdistää minua siskooni. Hän kysyi, minulta että mitä kuuluu? Kysyin, että halauatko oikeasti tietää vai haluatko sen perinteisen hyvin menee vastauksen?? Halusi tietää oikeasti mitä kuuluu, kerroin eettä N.N. oli siskoni ja palat loksahtivat paikalleen. Siinä puhuimme sitten asiaa emmekä asian vierestä.

Toivottavasti kirjoituksestani saa jotain tolkkua! Nyt on pakko mennä pyörittämään tätä arkielämää.

Voimia teille kaikille ja toivottavasti jaksatte kirjoitella kuulumisianne tänne. Huolehditaanhan me toisistamme näinä raskaina aikoina!