Isä poissa jo vuoden

Isän kuolemasta tulee vuosi. Vuosi on ollut raskas ja epätodellinen. Ikävöimään jäi kolme lasta ja vaimo, äiti, isä ja siskot ja moni muu. En enää edes tiedä mitä ajatuksia ja tunteita minussa herää. Välillä on ollut aikoja etten ole edes pahemmin halunnut ajatellut asiaa, mutta sitten on ollut näitä kunnon masennus-surujaksoja. Miksi juuri meidän isä? Ja miksi juuri nyt? Miksi ei vasta vanhana niin kuin muiden isät? Ei ehtinyt isä nähdä ainuttakaan lapsenlastaan eikä päässyt lastensa häihin. Kaikki jäi kokematta... Se tässä tuntuu ehkä pahimmalta.

Tuntuu, että nyt vasta elimistö alkaa reagoida tähän suruun. Surutyöhän kestää vähintään sen vuoden... En tiedä, pitäisikö mennä juttelemaan jonnekin surusyhmään? Onko kellään kokemuksia mitä niissä käydään läpi? Haluaisin nimenomaan kirkon sururyhmään jos menisin sellaiseen... en vaan nyt tiedä mitä pitäisi puhua. Olen niin huono puhumaan tunteistani. Miten muut ovat toipuneet vanhemman kuolemasta? Onko sururyhmistä apua?

Menetimme isän kyllä jo kaksi vuotta sitten, silloin kuin syövästä saimme tietää. Isä "kuoli" sinä päivänä... Ainut lohduttava asia on että isä tuli uskoon. Jälleennäkemisen toivo <3