Isälle

Isä, kuolemastasi tuli tänään puoli vuotta. En meinannut pystyä kirjoittamaan tuota ensimmäistä lausetta, se tuntuu niin pahalta. Kunpa tietäisit, miten paljon sua täällä kaivataan. Se suru mikä jäi minun ja äidin sydämeen, ei lähde koskaan pois. Ikävä on ihan kauhea.

Muistan puolen vuoden takaiset tapahtumat hyvin. Yllättävän hyvin. Soitto yöllä ja pikainen saapuminen saattohoito-osastolle. Ne hetket siellä osastolla, se hengityksesi raskaus, se voimattomuus, väsymys ja avuttomuus. Kunpa mä voisin tietää varmasti, että kuulit meidän puheet, tunsit meidän kosketukset ja silityksen. Ainakin meille niin sanottiin että kuulisit, tuntisit... Pyysin sua vielä jäämään, olla lähtemättä pois. Vaikka sanoinkin sulle, että voit irrottaa otteesi ja nukkua rauhassa. Että kyllä me täällä pärjätään ja että oot aina meidän kanssa, joka askeleella. Mutta kun se hetki tuli, ja nukuit pois. Ei ollut enää mitään. Meidän suru tuntui tuskana, kipuna joka solussa. Epätoivon ja paniikin tunnemyrsky.

Joskus pian sen jälkeen luulin että kuulen sun askeleet kotona. Kuin olisit edelleen siellä. Vastahan sä olit kotona ja juttelit mun kanssa. Oletko siinä? Melkein kysyin... Sängyssä on tyhjä tila äidin vieressä. Käyn joskus katsomassa, oletko siinä. Ihan hölmöä, mutta vanhasta tottumuksesta. Tuijotan tyhjää tilaa, sitä paikkaa missä aina nukuit.

Jos jotenkin saisin sun kanssa edes hetken verran lisäaikaa, antaisin kaiken pois siitä hyvästä. Niin tärkeä mulle olet. Itkettää niin paljon etten voi kirjoittaa järkeviä lauseita. Toivon että on jokin, jossain... Rakastan sua, isä kulta aina. Tule meidän uniin meitä lohduttamaan. Kaivataan sua niin paljon.