Äitini kohtalo

Hei kaikille,
kirjoittelin muutamia vuosia sitten ja etsin äidilleni kohtalotoveria (munatorvisyöpä gradus 3). Äitini nukkui viime perjantaiaamuna rauhallisesti ikiuneen 6 vuoden sairastamisen jälkeen. Elimistö väsyi pitkään jatkuneista kovista sytostaattihoidoista ja hoitojen aiheuttamista liitännäissairauksista (verenpainetauti, dm II ja sydämen vajaatoiminta). Äitini halu taistella sairautta vastaan ei missään vaiheessa hävinnyt ja hänen toiveenaan olikin nähdä vielä "hiirenkorvat" koivuissa ja ensimmäisen lapsenlapsen ripille pääsy. Mutta syöpä otti pitkän uuvutustaistelun jälkeen voiton ja toiveet jäivät täyttymättä. Onneksi äitini ei missään vaiheessa joutunut kärsimään kivuista ja sairaalassa hän ehti olla vain tiistaista perjantaiaamuun.
Tähän asti olin huolissani äidistäni, mutta nyt huolen aiheenani on isäni 74v). Heidän yhteiselonsa kesti liki 48 vuotta ja voi vain yrittää kuvitella, miltä hänestä tuntuu, kun toinen ei enää olekaan aamupalapöydässä läsnä... eikä muulloinkaan... Lainatakseni isäni sanoja;" tuntuu että edessä on seinä, josta ei pääse yli eikä ympäri".
Vaikka tuntuu kyllä itsellänikin olevan seinä edessä... päivä kerrallaan on mentävä eteenpäin ja jaksettava omien lasten vuoksi. Arkirutiini on hoidettava... mutta isäni rutiini on mennyt rikki, miten hänet saa jaksamaan eteenpäin?! Hän on rakas ja tärkeä ihminen meille sisaruksille ja ainoa ukki lapsenlapsille.
Huomenna pitäisi lähteä hoitamaan hautajaisasioita isäni kanssa. Yksin olisi halunnut lähteä, mutta lähden kuitenkin mukaan. Töihin menemisestä ei kohdallani ole mitään hyötyä... en pystyisi keskittymään...