Ikävä ei helpota :(

Äitini kuoli keuhkosyöpäään elokuun alussa, 1,5vuotta sairastettuaan. En tiedä miten selviän tästä surusta, itken joka päivä ja en halua uskoa että äiti on poissa, koska ikävä on niin kova. Minulla on perhe, mies ja pienet lapset ja muutama harrastua mutta tosiystävät ovat kadonneet johonkin tämän arjen kiireen keskellä. Ja nyt huomaan että äiti toi elämääni niin paljon sisältöä ja oli paras kaverini.Olo on tosi tyhjä. Minun tekisi mieleni puhua surusta jonkun kanssa että pääsisin tämän yli jollain tavalla. Kaipaan elämääni äitini kaltaista aikuista ihmistä jolle kertoa arjen isoista ja pienistä iloista ja suruista. Tiedän että sellaista ihmistä ei enää ole, mutta toivon että sellaisen kuitenkin kohtaisin.
Mitä selviytymiskeinoja teillä muilla on ollut? Oletteko tunteneet jäävänne yksin surun kanssa? Minulla on korkea kynnys ottaa yhteyttä mielenterveys -toimistoon. Silloin kun äiti sairastui sain ajan sinne jonka sitten peruin, koska pääsin asian yli jollain tavalla ja olihan äiti vielä elossa. Auttakaa.. mitä teen että saan elämän jatkumaan ilman ainaista itkemistä.