Minun iskäni

Elokuun alussa 2009 ihana, rakas ja voimakastahtoinen isäni nukkui pois kotonaan, taisteltuaan puolitoista vuotta munuaissyöpää vastaan. En ole vieläkään kunnolla hyväksynyt koko sairautta ja nyt kun pitäisi tajuta poismeno, en vain pysty. Päivittäin ajattelen asiaa, muistelen yhteisiä hetkiä ja iltaisin näen suljettujen silmäluomieni takana isän vuoteellaan ja tunnen, kuinka haava sydämessäni vuotaa taas.
Viimeisen päivän vietin isäni vierellä, kuuntelin hänen hengitystään, juttelin hänelle ja toivoin, ettei niitä kipuja olisi koskaan tullutkaan. Toivoin, että isä nousisi ylös, halaisi minua ja olisi taas terve. Pitelin häntä kädestä poismenon jälkeen ja pyysin mielessäni puristamaan kättäni, jotta tietäisin, ettei hän oikeasti jättänyt meitä. Puristusta en saanut, tunsin vain kylmyyden, joka levisi minuunkin.

Isäni oli vasta 52-vuotias, minun lisäkseni häneltä jäi perinnöksi maailmalle isoveljeni. Ikävä painaa päivittäin rintaa ja joka aamu herätessäni ajattelen, että se kaikki olikin vain painajaista. Sitten totuus iskee ja päivässä kulkeminen on heti vaikeampaa. Olo on... epätodellinen.

Vaikka isää minulla ei enää ole, on minulla onneksi rakas äitini, ihana poikaystäväni ja kihlattuni ja elävä muisto isästäni eli veljeni. Vaikka sydämessäni on haava ja elämä ei tunnu maistuvan, heidän rakkautensa ja yhteisten muistojen tuella yritän jaksaa. Kunpa vain elämä ei olisi ollut epäreilu ja vienyt minulta kokonaisuuden. Lohduttaudun ajatuksella, että nyt kivut ja tuskat on voitettu ja hänellä on hyvä olla.

Kiitos, isä, että minulla oli sinut näinkin vähän aikaa. Parhaimpaa isää en olisi voinut saada.

Ja jonakin päivänä me taas tavataan ja saan halata sinua niin paljon kuin haluan

- ja sitten meidän ei enää tarvitse erota, ikinä.