Rakas äitini

On uskomatonta, miten elämä voi koetella. Luin tarinoita tältä sivulta ja huomasin, että minulla on samoja ajatuksia kun monella muulla. Halusin kertoa oman tarinani.

Äitini sairasti 2,5 vuotta pitkälle levinnyttä munasarjasyöpää. Hän kuoli tammikuussa -10. Olen vieläkin ihan rikki, vaikka aikaa on kulunut näinkin paljon. En ole kyllä puhunut asiasta paljon kuoleman jälkeen.

Äiti kävi sytostaattihoidoissa 2 vuotta. Kerran syöpäarvot saatiin normaalitasolle ja äiti oli hetken terve. Syöpä uusi kuitenkin alle puolen vuoden kuluttua ja hoidot aloitettiin uudelleen. Äiti asui kotona ja oli hyväkuntoinen hoidoista huolimatta. Hän jaksoi hoidot uskomattoman hyvin. Viime marraskuussa äiti rupesi oksentelemaan ja meni naistenklinikalle päivystykkseen. Siellä hän oli 2 viikkoa osastolla. Äitistä tehtiin kokeita ja keuhkoista poistettiin nestettä ja lopulta lääkäri ilmoitti, että kroppa on niin täynnä syöpäsoluja ettei hoidoista ole enää hyötyä. Niinpä hoidot lopetettiin ja äiti sai paikan terhokodista. Siellä hän kerkesi olla n. kuukauden ennen kuin nukkui pois.

Me käytiin mun veljien kanssa katsomassa äitiä usein terhokodissa. Mä kävin lähes joka päivä. Halusin vaan nähdä äitin. Välillä äitillä oli parempia päiviä, välillä huonompia. Jouluksi äiti pääsi kotiin kun oli niin hyvässä kunnossa. Se oli tärkeää äitille ja meillä oli ihana viimenen joulu yhdessä.

Syksy oli todella rankkaa aikaa. Piti hoitaa koulu ja käydä välillä töissäkin ja äitiä katsomassa. Kauheeta sanoa, mutta tuntui jotenkin helpotukselta kun äiti kuoli. Joku tietynlainen stressi katosi. Kuoleman odottaminen oli kauheinta. Ja äitikin halusi jo pois. Hoitajat sanoivat myöhemmin, että hän varmasti sinnitteli vaan teidän lasten takia kun jaksoi niin pitkään. Me käytiin äitiä katsomassa terhokodissa samana päivänä kun äiti oli kuollut. Äiti oli niin kaunis. Uskomattominta oli se, että äiti hymyili siinä kuolleena maatessaan.

Äitin kuoleman jälkeen pidin välilukukauden koulusta ja tein töitä ja matkustelin. En ole kauheasti pysähtynyt miettimään asioita. Nyt ahdistaa ja tuntuu yksinäiseltä ja niin väärältä et olen näin nuorena menettänyt molemmat vanhempani (isäni kuoli v.2004 maksasyöpään). Olen niin vihainen välillä enkä osaa olla onnellinen muiden puolesta. Onneksi minulla on kuitenkin 2 veljeä. Olisin kuitenkin niin halunnut, että vanhempani olisivat nähneet tulevaisuudessa mieheni ja lapseni ja tulleet valmistujaisiini. Vanhempani olivat niin ihania ihmisiä! Maailman parhaat vanhemmat ikinä! Rakastan ja kaipaan heitä niin paljon!