Re: Miten kestää yksinäisyys ja ikävä

Osanottoni.

Isäni kuoli 2 kuukautta sitten 66-vuotiaana leukemiaan. Loppu tuli todella nopeasti ja lääkäritkään eivät sitä ymmärtäneet, mutta näin kuitenkin kävi. Oma elämäni sujuu jo jotenkuten, lapset ja työ pitävät elämässä kiinni. Mutta äidilläni on hyvin samankaltaisia kokemuksia kuin sinulla. Osa ihmisistä selvästi pelkää kohdata surevaa ihmistä. Toisaalta äitini ei haluaisi vaivata ketään surullaan. Onneksi hänellä on sisko, joka myös leski, ja hänen kanssaan voi jakaa asioita. Soittelemme joka päivä useaan kertaan, sillä asun toisella paikkakunnalla monen tunnin ajomatkan päässä, joten kauhean usein en pääse käymäänkään. Onneksi veljeni asuu äidin kanssa samalla paikkakunnalla ja äitini on aina tervetullut veljeni luokse (myös minun luokseni). Äiti on kovasti keksinyt itselleen tekemistä, mutta aina kun hän palaa tyhjään kotiin, tulee itku, koska on niin valtava ikävä ja vaikea hyväksyä tapahtunutta. Niin on minullakin...

Mutta täytyy uskoa heihin, jotka ovat tästä selvinneet. Kaipaus ei koskaan katoa, mutta suru kevenee, eikä ole enää niin lamauttavaa. Ja nyt on mentävä vain hetki kerrallaan...