Mieheni kuoli perjantaina

Joskus kuolema on kaunis. Mieheni kuoli kotona olohuoneessamme sairaalasängyssa perjantai-iltana. Minä kostuttelin hänen kuivia huuliaan ja silittelin ohentuneita hiuksia, höpöttelin arkipäiväisistä asioista. Teini-ikäiset tyttäremme olivat isänsä toisella puolella, pitivät kädestä ja olkapäästä kiinni. Läsnä oli muitakin sukulaisia. Kuolleen rakkaamme huulille jäi pieni hymy.

Syöpä todettiin viime syyskuussa. Silloin aikaa annettiin kaksi kuukautta. Me saimme sitä seitsemän. Jaksot sairaalassa olivat hänelle raskaita ja siksi saattohoito kotona oli meille upea mahdollisuus. Hän oli mukanamme arjessa loppuun asti. Minä hoidin häntä ammattilaisten kanssa loppuun asti. Viimeiset äänet, jotka hän kuuli ovat hänen omien naistensa äänet ja viimeiset kuvat olivat meidät kasvot.

Luulen, että kuoleman seuraaminen ihan läheltä oli meidän surutyön kannalta hyvä kokemus. Saimme olla lähellä. Näimme, ettei hän viimeisinä hetkinään enää kärsinyt.

Nyt alkaa erilainen elämä.