Re: Isä kuoli haimasyöpään

Otan osaa suruusi. Olen menettänyt äitini pian 12 v. sitten myeloomaan ja vieläkin ikävöin häntä. Ikävä on muuttunut muistelemiseksi, keskustelemiseksi äidin kanssa. Ajan myötä tuska lievenee, kukin käsittelee suruaan eri tavalla. Jos surussa juuttuu johonkin vaiheeseen junnaamaan ja tuntuu ettei pääse käsittelemisessä eteenpäin, silloin kannattaa olla yhteydessä ammattiauttajiin ja mennä keskustelemaan suruun liittyvistä asioista.

Minulla meni kuusi vuotta siihen, etten päivittäin enää ajatellut äitiä ja kuoleman hetkeä, hautajaisia. Eräänä iltana v. 2006 totesin miehelleni vain, etten enää ajattele äitiä joka päivä. Se oli varmaan korkeammalta johdatettu asia, koska edessä oli vaikeammat ajat kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan. Mieheni sairastui muutaman kuukauden päästä mahasyöpään, joka levisi muutamassa viikossa haimaan ja hän menehtyi keväällä 2007.

Vuodet ovat kuluneet todella nopeasti, jo yli neljä vuotta on kulunut ja minulle se on kuin eilinen päivä. Junnaanko taas tässä tunteiden ristiaallokossa? Varmaan, mutta tiedän, ettei maailmani voi tähän kaatua, elämä kantaa. Joka päivä ajattelen häntä, olen väliin katkera, väliin tuntuu, että elämänihän on jopa paremmalla tolalla.

Suurin muutos tapahtui jo vuosi hänen kuolemansa jälkeen. Tutustuin mieheen, ystävystyimme ja nyt olemme olleet kihloissa vuoden. Siitä huolimatta mieheni on mielessäni päivittäin. Miten tässä näin kävi, mietin, minä jäin tänne yksin ja yritän nauttia elämästäni, uudesta miehestä ja suunnitella yhteistä elämääni hänen kanssaan, vaikka jatkuvasti ajattelen lasteni isää. Elämäni on yhtä sinkoilua paikasta toiseen, kotoa töihin, miehen luokse, kotiin, töihin jne. Elämä tuntuu monimutkaiselta ja piinaavalta, koska haen paikkaani, itseäni.

Usein itken menetettyä rakkautta ja elämää, pienellä tyttärentyttärelläni ei ole omaa pappaakaan. Tosin tyttäreni ja hänen miehensä pyysivät, että saisivat kutsua sulhastani papaksi, ja niin teemme. Tarkoitus on jossain vaiheessa kertoa, että oikea pappa on taivaassa, kunhan lapsi kasvaa ja alkaa ymmärtää asioita.

Suru ei lopu koskaan, se muuttaa muotoaan. Surulle pitää antaa aikaa ja hoitaa sitä kuin pientä lasta. Siten oma eheytyminen kehittyy ja hetki hetkeltä huomaa, että selviytyy. Tiedän, että jonain päivänä minunkin mieheni on kaunis muisto ilman katkeruutta ja kyyneleitä. Kukaan ei voi korvata menetettyä ihmistä, me kaikki olemme ainutkertaisia.

Voimia ja kärsivällisyyttä surutyössä kaikille suuren surun kokeneille.

Marjukka