Re: Miten tästä selviää? Eteenpäin on kai mentävä päivä ja hetki kerrallaan.

Osanottoni.
Minunkin mieheni ehti juuri täyttää 48 ennen kuolemaansa. Nyt kun kuolemasta on kulunut pian 1v 3kk alkaa elämä olla jo päällisin puolin siedettävää.
Itkuja ja romahduksia en ole pelännyt ja se on osoittautunut hyväksi asiaksi. Tukijoita ei ole ollut paljon, joten ne harvat ovat joutuneet kovan paineen alle. Näin yli vuoden jo tapahtumasta alkaa suojaamaan niitä ihmisiä ja ajattelee, ettei heitä saa enää rasittaa. Toisinaan on kyllä tuskaa ja tarvetta, mutta pahin kriisi on jo ohi, joten yritän eteenpäin vertaisten, kirjoittamisen ja nykyään myös silloin tällöin sosiaalityöntekijää tapaamalla.
Elämä lasten kanssa sujuu jo ihan hyvin, mutta kriisejä heillä on ollut ja niiden hoitaminen vaatii sitä leijonaemon tahdonlujuutta. Perheen rakkaus ja yhtenäisyys on ollut koetuksella, mutta pienen avun turvin kaikki koettelemukset on selvitetty.
Sitkeyttä sinulle jaksaa ja nähdä huomiseen ja sen yli. kaikkia asioita ei voi hyväksyä ja vihaan on oikeus. Vihaa minäkin tunnen vielä tänäkin päivänä, mutta sen kohde on muuttunut, kuten varmaan surutyöhön kuuluukin. Kaikki elämä on käytävä atomeina lävitse, jotta se uusi elämä vähitellen avautuu ja näyttää merkityksellisyytensä.

Aloin kirjoittamaan blogia 6kk leskeytymisestäni. Kerron blogissa surutyöstäni ja elämästäni, mikäli joku lukija haluaa joskus lukaista ja saada kenties vertaisuutta sitä kautta tervetuloa lukemaan. Osoite on tihaha.wordpress.com (it is not goodbye)
Kaunista kevättä surusta huolimatta!