Voimia kaikille surussanne

Menetin äitini levinneelle rintasyövälle runsaan kuuden vuoden taistelun jälkeen tasan kaksi kuukautta sitten. Olen lukenut tällä palstalla ikäviä tarinoita, mutta myös olen vähitellen jättänyt nämä palstat taakseni. Halusin vaan kirjoittaa miten minä olen eteenpäin selvinnyt...

Minua on auttanut se, että äitini tyttärenä äitini elämä jatkuu nyt minussa. Äitini on aina mukanani, voin aina jutella hänelle. Pyydän että hän välillä tulisi uniini, jotta keskustelu voisi olla konkreettisempaa. Olen ollut ihmeissäni ettei minulla olekaan ollut nyt niin tuskainen olo kuin luulin. Hautajaisissakin olin levollinen. Uskon että puhuminen läheisten kanssa on se paras apu, ei pidä jäädä yksin. Asiasta voi puhua ihan kenelle vaan. Ja olen rohkaissut muita että kyllä minulta voi kysyä miten nyt voin. Tietenkin minua on paljon auttanut oman lapseni seuraaminen, ja se että läheisiä on ympärillä paljon.

Puheessani hautajaisissa keskityin siihen mitä äitini ehti vielä kokea ja mistä kaikesta voin olla kiitollinen, enkä ajatellut sitä mitä äitiltä jäi kokematta. Saimmehan diagnoosin jälkeen vielä monta yhteistä vuotta - ainutlaatuista jatkoaikaa. Pahempaa voisi olla menettää läheisensä aivan yllättäen.

Tärkeintä on että pitää itsestään hyvää huolta. Ei äitini olisi halunnut että hänen kuolemansa minut veisi sairaalakuntoon, vaan että jatkan elämääni täysillä niin kauan kuin elämäni vaan saa jatkua. Ja muistakaa; kaikki me vielä kohdataan siellä jossain.

Uutta parempaa vuotta toivottaen,

Huolehtija.