Ikävä

Tuli taas hirveän paha olo ja ikävä isää. Otin hänen kuvansa, silitin ja halasin sitä ja halusin vain herätä tästä painajaisesta. Isän kuolemasta on nyt 1 v ja 8kk ja nämä ikävä kohtaukset tulevat vieläkin hyvin voimakkaina.

Aloin miettimään tosissani Vain Elämää-ohjelmasta Katri Helenan sanoja Jonnelle,hänen surussaan mummonsa poismenon myötä,että läheisen kuoleman myötä henkiseltä puolelta amputoijaan hirveän iso osa itsestä eikä sen korjaaminen käy hetkessä vaan se on isoja pitkä työ.

Itsellä muutamassa kuukaudessa meni pappa ja isä, kumpikin tavallaan yhtäkkiä, niin Katri Helenan sanat kyllä osuvat hyvin oikeaan. On ollut raskas ja pitkä työ kasvattaa itseään henkisesti eikö se ole ohi vieläkään...

No itku auttaa ja taas jaksan jotenkin mennä tämän ikävän kanssa. Välillä silti vain tuntuu, että olenko tehnyt jotakin niin väärää, että tämmöinen suru on minulle annettu...Silti tiedän, että tavallaan voin olla onnekaskin kun sain pitää isän 28 vuotta ja kokea isän rakkauden niin voimakkaana. Kaikille ei ehkä suoda niin suurta onnea.. Siksi koen tavallaan olevani siunattu ja siksi myös suru on vieläkin niin voimakas, mutta kyllä tämän kanssa jotenkin on oppinut elämään...Jo isänkin tähden...