Re: ....me kaikki suremme....

Surulle ei voi asettaa rajaa, toisilla se kestää pitempään, toisilla lyhyemmän ajan. Itse olen surrut mieheni kuolemaa pian 5 vuotta. Se on läsnä joka päivä jossain muotoa. Usein vieläkin itken yksinäisyyttä, minkä hän minulle jätti, vaikka uusi kumppani on vierellä tukemassa ja ymmärtämässä.

Myös minulle kävi niin, että olin se joka alussa tuki ja pönkitti muita. Lapsiemme kohdalla tietenkin luonollisesti, mutta myös miehen sukulaisten kohdalla minä olin se joka lohdutin heitä. Kuitenkaan emme vieläkään kykene puhumaan kuolemasta, vaan hiljaa suremme kukin tavallamme.

Minun on pitänyt olla vahva äitinä ja leskenä, mutta koen että olen jäänyt yksin. Toki olen paljon puhunut ystävieni ja omien siskojeni ja isäni kanssa aiheesta, ja helpottanuthan se on. Oma äitini on myös kuollut syöpään, joten meillä on ollut yhteistä surua perhepiirissä muutenkin ja olemme pystyneet siitäkin puhumaan.

Ensimmäiset puoli vuotta olivat paperisotaa ja voimia kuluttavaa. Työpäivän jälkeen en jaksanut juuri muuta tehdä kuin laittaa pojalle ja itselle jotain ruokaa ja illat makasin viltin alla musiikkia kuunellen ja itkien. Siitä pikkuhiljaa päivä kerrallaan sain arjesta jotenkin kiinni. Työ oli hengissä pitävä voima, sain töissä pitää ajatukset kuolemasta ja yksinjäämisestä pois mielestä, arkeen tuli rutiinia.

Surua ei voi nopeuttaa. Minulla se on kestänyt viisi vuotta. Usein ajattelen, että milloin se hellittää otettaan, koska voimiahan se syö. Tavallisten arkiasioiden hoito vaatii voimia, minusta on tullut laiska. Unohtelen asioita, tarmoa ei riitä kuin yhteen asiaan kerrallaan. Suren asioita, joita olen menettänyt koska hän ei ole läsnä, ilo on kadonnut monestakin asiasta, en nauti asioista kuten ennen, moni asia on yhdentekevä. Toisaalta taas pienet murheet on kadonneet, mikään ei ole niin vakavaa että kannattaisi pienistä surra, kuolemaan verrattuna.

Monet tutut varmaankin luulevat, etten sure enää koko miestä, kun olen löytänyt uuden kumppanin. Mutta he ovat väärässä. Joka ikinen päivä ajattelen menetystä, minulla ei ole miestä, lapsilla isää ja pienellä lapsenlapsella pappaa. Aina kun joku asiakas tai muu asiaa tietämätön viittaa puheessa "mieheen", automaattisesti sanon, ettei minulla ole enää miestä, koska hän on kuollut. En osaa vieläkään ajatella tätä uutta miestä "miehenäni", vaan hän on ns. kaveri. Kukaan ei voi korvata minulle rakasta ihmistä! Mutta elämä jatkuu ja joka päivä on uusi aamu, joka illalla on voitto selviämisestä.

Hyvää kevättä kaikille rakkaansa menettäneille!!

Marjukka