Mulla on niin kamalan kylmä ilman sua

Uskon, että täällä on monta lukijaa, vaikka usein vastauksia tai kommentteja ei kirjoituksiin tulisikaan. Aihe on vaikea myös sureville, sairastuneista puhumattakaan.

Kirjoitan tänne siksi, että joku kaltaiseni löytäisi vertailukohtaa omalle surulleen tai ehkä saisi akuutissa surussaan joitain näkökulmaa siihen, miten surutyö mahdollisesti etenee. On tietenkin selvää, että suru on yksilöllistä eikä toisen surua voi verrata toiseen. Tämä onkin vain minun tarinani.

Minä olen menettänyt isäni. Minulle tavattoman rakkaan ihmisen. Isäni kuolemasta on pian vuosi.

Täällä on usein sanottu, että kuolema astuu sisään jo heti diagnoosin jälkeen. Näin minäkin sen koin. Alusta asti oli selvää, että kyseessä on parantumaton syöpä ja oli surun kannalta aivan yhdentekevää oliko tiedossa kuukausia vai vuosia. Pelkästään ajautus menettämisestä tuntui silloin niin tukahduttavalta, että ajattelin kuolevani hänen mukanaan. Minulla ei ollut mitään kokemusta kuolemasta.

Huomasin pian joutuneeni 'kastiin', johon en olisi halunnut kuulua ja josta olin sinisilmäisenä katsonut tv:stä ja lukenut lehdistä. Olin yllättynyt siitä, kuinka elämä tosiaan jatkuu huolimatta minua kohdanneesta valtavasta surusta. Minua alkoi suunnattomasti ärsyttämään ihmisten valittaminen turhanpäiväisistä asioista ja kuinka vaikeaa heidän oli suhtautua hätääntymiseeni. Ymmärrän kuitenkin nyt, että surevaa on valtavan vaikeaa lähestyä.

Ehkä vaikein asia oli kuitenkin potilaan surun kohtaaminen ja oma voimattomuus kaiken keskellä. Koin jatkuvaa pahaa oloa siitä, etten voinut auttaa isääni enkä tiennyt miten lohduttaa häntä. Vieläkin pohdin olisiko pitänyt tehdä jotain toisin tai sanoinko jotain sopimatonta tai purinko omaa suruni liikaa hänen taakakseen. Syyllisyys ei ole järjellistä, se tulee vaikka kuinka ymmärrän, että yritin parhaani enkä olisi voinut häntä parantaa.

Sairausaika ei mielestäni mitenkään helpottanut valmistautumista kuolemaan. Koko ajan pelkäsin tulevaa, kuinka kuolema tapahtuu ja milloin ja kuinka paljon isäni joutuu kärsimään. Kävin läpi itkien kaikki lapsuusajan muistot. Tuntui kuin koko minun kaunis lapsuus ja elämä oli tahrattu verellä.

En ole koskaan kokenut äkkikuoleman jälkeistä surua. Joidenkin mielestä on hyvä, että aikaa jää järjestelyihin ja hyvästeihin. Yli puolen vuoden hyvästien jättäminen tuntui minusta kidutukselta eikä siinä mielestäni ole mitään inhimillistä tai jaloa, että ihminen riutuu ja kärsii tietäen kuolevansa. Isäni kuollessa olin jo niin uupunut surusta, että elämä oli vain päivittäistä selviytymistä.

Ja olihan se suru valtava. En enää oikein muista mitä tein ja miten selvisin. Mieleeni kuitenkin jäi, että joka ilta oli keksittävä uusi keino höynäyttää itsensä uneen. Kävi siinä mielessä toive, että ottakaa minutkin. Samalla tuli lopullisesti vieraaksi pelko, että joudun tämän ehkä vielä uudestaan kokemaan. Koin, että olin nyt viimeistään joutunut kasvamaan aikuiseksi.

Luin useita surukirjoja hakeakseni tietoa, mutta vasta nyt jälkeenpäin voin sanoa ymmärtäväni niiden merkityksen. Surulla on oma polkunsa ja suru on osa eheytymistä. Parempia hetkiä tulee enemmän ja enemmän, mutta suru kun tulee luokse, se on yhtä viiltävää kuin aina ennenkin. Toivon, että vielä joku päivä voisin muistella isääni lämmöllä ilman kyyneleitä. Vielä siihen ei ole aika.

Vaikka en itse pysty lukemaan pienistä enkeleistä ja lapsellani on syöpä-osaston kirjoituksia ja tiedän, että isäni sai elää hyvän elämän, myös minä palaan koko ajan samoihin turhiin kysymyksiin: miksi näin varhain ja miksi minun isä? Surun keskellä päällimmäisin tunne minulla on edelleen vihaisuus, koska isäni ei olisi tätä mielestäni ansainnut. Niin tunnollinen ja ihana hän oli.