Re: Mieheni menehtyi

Otan osaa suruusi. Minä jäin leskeksi kohta puoli vuotta sitten, 34-vuotiaana, kun mieheni menehtyi syöpään sairastettuaan sitä viisi vuotta.

Suruun auttaa puhuminen, vaikka välillä se yksinolokin on tärkeää, ainakin minulla täytyy välillä olla hetkiä, että saan olla vain ihan yksin ajatusteni ja tunteideni kanssa. Ei tarvi ottaa ketään huomioon.
Tämä on ollut hyvä keskustelu paikka, josta kyllä löytyy vertaistukea, täällä on monta kohtaloa, joilla on ollut yhtä surullinen loppu. Mutta, täällä me vaan ollaan ja pidetään itsemme pinnalla surujen meressä, emme huku, kun joku heittää pelastustenkaan ja jaksaa kuunnella ja ymmärtää. Saman kokenut, on paras ymmärtäjä.

Hautajaispäivä on varmasti vaikea,mutta toisaalta se on helpotus. Se on välipiste, etappi. Silloin asia konkretisoituu ja sen lopullisuuden oikeasti ymmärtää ja antaa itselleen luvan olla heikko. Itselläni ainakin kävi niin, että toimin kuin robotti automaattisesti suorittaen tehtävät hautajaisiin liittyen ja kun hautajaiset olivat ohitse, tuli tunne, ettei minulla ole enää mitään annettavaa, olin ihan tyhjä. Nukahdin ja nukuin vuorokauden putkeen.

Kyllä sinä selviät, sinä selvisit miehesi rinnalla hänen sairautensa ajan, niin nyt sinä selviät tästä. Aikaa kun kuluu, niin elämäkin alkaa taas tuntumaan paremmalta ja antaa itselleen luvan olla onnellinen, edes vähän.