Rakas isoisä

Isoisäni kuoli tänään terveyskeskuksen vuodeosastolla. Pienen perheemme koko kutistui kolmesta kahteen, nyt on vain äitini ja minä.

Kaikki tapahtui kovin nopeasti. Isoisäni oli teräsvaari. Urheili paljon, käveli ja pyöräili pitkiä matkoja, kävi lähes päivittäin uimassa. "Perusterve 80-vuotias mies, ei säännöllisiä lääkityksiä" luki syksyllä kirjoitetussa lääkärintodistuksessa. Syksyllä hän kävi hakkaamassa äidilleni koko talven polttopuut ja puhdistamassa räystäät pudonneista lehdistä. Marraskuun lopussa alkoi selkäkipu ja samoihin aikoihin isoisäni valitteli hengenahdistusta. Selkäkipu diagnosoitiin iskiakseksi, johon määrättiin tulehduskipulääkettä ja tulehdusgeeliä. Iskiaksen diagnosoi pari muutakin lääkäriä tämän jälkeen. Tulehduskipulääkkeet vaihdettiin toisiin, jotka nekään eivät auttaneet ja viimeisimmän iskiasdiagnoosin jälkeen kipuihin määrättiin Panadolia. Yksityinen keuhkolääkäri samoihin aikoihin diagnosoi keuhkoahtaumataudin, johon määrättiin lääkitys. Keuhkokuvaa ei otettu, koska maaliskuussa otetettu keuhkokuva oli ollut puhdas.

Kipujen yltyessä viikossa sietämättömiksi isoisäni saatiin lopulta terveyskeskuksen vuodeosastolle, jossa hän odotti lääkäriä neljä päivää, joista yhden päivän täysin ilman minkäänlaista kipulääkitystä. Tässä vaiheessa hän yski lammikoittain verta ja verenvuotoa oli myös mahalaukusta luultavasti johtuen tulehduskipulääkkeistä. Pyynnöistä, aneluista ja uhkauksista huolimatta isoisääni ei suostuttu lähettämään yliopistolliseen keskussairaalaan ennen kuin hänen veriarvonsa tippuisivat riittävän alas. Onneksi näin tapahtui viidentenä päivänä ja hän pääsi sairaalan keuhko-osastolle, jossa annettiin verta kolmen päivän ajan ja keuhkokuvasta löydettiin nyrkin kokoinen kasvain. Keuhkolääkärin mukaan myös maaliskuun kuvassa kasvain olisi pitänyt huomata. TT-kuvassa myöhemmin löytyi metastaaseja toisesta lonkasta ja alaselästä, joten sitkeä iskias muuttui 21. päivä joulukuuta levinneeksi keuhkosyöväksi. Joulu jäi väliin. Jäimme odottamaan aikaa kipusädehoitoon. Samana päivänä kahdelle potilaalle kirjoitettiin lähete, toinen ehdittiin ilmeisesti käsitellä ennen joulun pyhiä ja sai ajan joulun välipäiville. Minun isoisäni aika olisi ollut ensi maanantaina.

Keuhko-osastolta isoisäni siirrettiin terveyskeskuksen toiselle vuodeosastolle, jossa kipulääkitys parin viime päivän aikana muutettiin kipulaastareista kipupumppuun ja eilen morfiiniin. Tänään hän ei enää herännyt ja hengitys pysähtyi.

Kaiken läpitunkevan surun ja turruttavan ikävän lisäksi isoisäni kuolema nostaa lukemattomia kysymyksiä ja jossitteluja. Mitä jos terveydenhuoltojärjestelmä ei olisi näin kankea ja hidas? Olisiko isoisälläni ollut enemmän päiviä? Olisiko hän ehtinyt saada tarvitsemansa kipusädehoidon? Olisiko se ehtinyt auttaa, että olisi voinut olla viimeiset päivät kotihoidossa? Mitä jos terveydenhuoltohenkilökunta ei olisi ylityöllistetty, olisiko jollain ollut aikaa huomata kasvain jo maaliskuun keuhkokuvasta? Mitä jos vielä yksi kipusädehoitolähete olisi ehditty käsitellä ennen joulun vapaapäiviä? Morfiini viimein vei kivut, mutta lamaannuttiko se myös hengityksen? Olisinko omaisena voinut tehdä enemmän? Vaatia enemmän? Korottaa ääntäni enemmän?

Olo on tyhjä, voimaton, väsynyt. Pää täynnä kysymyksiä, joihin ei koskaan saa vastauksia. Syyllisyys jokaisesta sanomattomasta lauseesta ja tekemättömästä vierailusta. Miksi en halannut isoisääni useammin. Tai käynyt kahvilla useammin. Kadun. Itken. Jossittelen. Itken lisää. Muistelen. Itken. Itken. Tekisin mitä tahansa, että saisin vielä yhden hetken. Yhden lauseen. Yhden halauksen.

Anna anteeksi, pappa. Minä rakastan sinua. Hyvää yötä.