Äiti poistui maailmasta

Äitini nukkui pois toukokuun puolivälissä taisteltuaan syöpää vastaan urheasti 13 vuotta. Nyt vasta alan käsittää tapahtuneen, kun pääsin lomalle kesätentistä.

Vatsassa on ontto olo ja hyvin tyhjä fiilis muutenkin, ei ole nälkä mutta syön kuitenkin jos aloitan. Pienetkin asiat tuntuu välillä ihan ylitsepääsemättömiltä ja masennun tosi pienestä. Hetkeksi tosin, sit taas tulee valoisampi olo, ahdistus katoaa ja jaksan hymyillä pienille asioille. Ja sitten taas alkaa ahdistaa. Olo vaihtelee ahdistuksen ja tyyneyden välillä, ei mitään hirveen helppoa.

Täytyy keksiä tekemistä niin ei istuis kotona vaan yksin. Hirveä ikävä äitiä, haluaisin kertoa hänelle niin paljon asioita joita tässä melkein kahden kuukauden aikana on tapahtunut, mutta en voi. Tai voin, mutten näe äidin reaktiota tai saa häneltä vastausta.

Olen surullinen. Äiti ei tule näkemään valmistumistani, elämäni miehen löytymistä, naimisiinmenoa, lapsenlapsia.. Näkihän hän paljon elämäni tapahtumia ja tähänastisia kohokohtia, ja siitä olen erittäin onnellinen. Mutta ei se ikävää helpota.

Välillä tulee mieleen, olisinko voinut olla hänen apunaan enemmän, olisiko ollut jotain mitä olisin voinut tehdä. Äiti tunsi itsensä yksinäiseksi muutama vuosi sitten ja torjuin hänet, mutta en muista miksi. Joku typerä teinitytön syy. Nyt olo on sitä ajatellessa kamala. Tuon ajan jälkeen tosin ryhdistäydyin ja aloin tuntea äidin paremmin. Vietin hänen luonaan (asuin isäni luona) viikon tai kaksi ja teimme kaikkea yhdessä. Silti ajatus äidistä yksin raastaa.. Peloissaan ja surullisena.

Vaikka niitä pelon ja surun hetkiä ei tosin montaa ollut. Äiti eli elämäänsä aina niin täysillä kuin pystyi, vaikka se sairauden edetessä rajoittui vähän kerrallaan. Hän oli täysillä kiinni terveessä puolessa, ei sairaassa. Hiustenlähtö oli kova pala. Hän inhosi peruukkia mutta käytti sitä silti esim töissä.

Viimeisinä viikkoina ja etenkin viimeisinä päivinä Terhokodissa äiti alkoi vaipua uneen. Hän nukkui enemmän eikä puhetta enää tullut. Istuimme kuitenkin veljeni kanssa äidin seurana päivittäin viimeisen viikon ajan. En puhunut äidille, mutta haluan uskoa että hän tiesi minun olleen siinä. Olin äidin luona kun hän kuoli. Sekin sattumalta, sillä jos olisin mennyt kauppaan 10min myöhemmin, äiti olisi kuollut yksin.
En ensin tajunnut mitä tapahtui. Kutsuin hoitajan, kysyin onko näin pitkä tajuttomuus normaalia. Hän sanoi ei, äiti on nyt kuollut. Hengitys pysähtynyt, ei pulssia.

Äiti lähti rauhallisesti, nukkuessaan. Häntä ei pelottanut tai ahdistanut Terhokodissa ollessaan, hän sanoi itse niin. Kasvoilta paistoi rauha.

Nyt äidin on hyvä olla, ei ole enää kipuja tai kärsimystä. Rakastan sinua, äiti.