Re: Tukea 16-vuotiaalle tytölle jonka äiti sairastaa parantumatonta syöpää

Kiitos kaikille todella paljon viesteistänne. On kiva kirjautua nyt kun en ole hetkeen täällä käynyt, ja on tullut hyvin kannustavia viestejä. Teidän sanat saa hyvälle tuulelle :)

Nyt on 7 viikkoa kulunut äidin poismenosta. Ensimmäinen kuukausi oli sellaista, että itkin joka ilta ja yö, kuuntelin surullista musiikkia ja kirjoitin päiväkirjaa. Nyt itku ei tule enää iltaisin niin usein, vaan arkipäiväisissä asioissa. Viime perjantaina aloin itkeä koulussa kesken oppitunnin, oli pakko poistua luokasta ja itkukohtaus kesti melkein tunnin. Onneksi hyvä ystäväni oli vierelläni lohduttamassa. Joskus, kun istun bussissa, alan itkeä. Monesti kavereiden kanssa ollessa tuntuu että nyt tulee itku, mutta pidän sen sisälläni.

Välillä tuntuu, että olen yrittänyt olla liian vahva. Mutta en vain halua itkeä... Tämä sattuu niin paljon. Tätä surua tekee vielä vaikeammaksi se, että erosin juuri poikaystävästäni joka kävi minuun käsiksi. Hän oli se, joka minua tuki. Vaikka minulla on kavereita, usein tuntuu, että olen aivan yksin. Kukaan ei vaan ymmärrä tätä eikä minua.. Ei kukaan osaa kunnolla minua tukea. Tunnen olevani aivan yksin tämän asian kanssa.

Välillä tuntuu, että nyt on mennyt paremmin kuin ensimmäisinä viikkoina, mutta sitten kun ikävä ja itkukohtaus tulee, huomaan, että ei asiat ole yhtään paremmin. Pelkään, että tämä tunne kestää koko loppuelämän. Että en opi elämään asian kanssa. Elämä tuntuu aivan liian rankalta nyt..