Kuka lohduttaisi nyytiä?

Olen 44 ja meiltä jäi mieheni kultua 16- ja 18-vuotiaat lapset. 18 vuotias pakoilee kotia ja äitiä. Puhevälejä ei juuri ole. Tämä "täysi-ikäinen" sanoi aiemmin, että haluaa perheenä mennä keskustelemaan ammattilaliselle, mutta nyt on kääntänyt kelkkansa. No en halua hoputtaa surutyössä. Yritän kuitenkin tarjota välineitä, joiden avulla voi sitten aloittaa surutyön kun siihen kokee kykenevänsä.

16 vuotias on hankalampi tapaus. Aiemmin olen kokenut, että hän on verbaalisesti kykenevä ja osaa myös ilmaista tunteita hyvin monin eri tavoin. En ole ollut huolissani. Nyt kuitenkin olen hakenut ammattiapua hänelle vaikeiden oireilujen vuoksi. Selvittelyssä on ilmennyt seelaisia asioita, että niiden käsittely yhdessä tämän surun kanssa tuntuu entistäkin raskaammalta. Olen huolissani ja rikki henkisesti. Minun voimani ovat rajalliset enkä pysty tällä hetkellä hakemaan itselleni ammattiapua. Tukiverkko venyy ja paukkuu ja häpeän että joudun heitä niin rasittamaan.

Tiedän että pitäisi uskoa hyvään ja uskoa, että lapselleni saatava apu auttaa häntä käsittelemään asioitaan. Lapsen tunteet kuitenkin leiskuvat ja eilen hän sanoi ettei halua minun tukeani, eikä halua puhua asioistaan minulle. Tunne siitä, että on syrjään heitetty tuntuu sekin kamalalta. Eikö perheen pitäisi näissä asioissa olla puolin ja toisin kannattelemassa? Tänään tosin tunteet tulivat toiseen suuntaan ja hän otti kädestä kävellessä, mikä auttoi varmasti meitä molempia.

Hänen tunnemyrskynsä kanssa eläminen sekoittuneena omaani pelottaa. Viemmekö vain toisiltamme voimia vai voiko tästä kasvaa jotain hyvää?
Jos jollakulla on vertaiskokemusta jaettavaksi kuulisin mielelläni miten olet selvinnyt haastavasta tilanteesta.