Re: Vertaistukea 20-25 vuotiaasta nuoresta joka on menettänyt äitinsä/isänsä syövälle

Olin 24 v kun äitini kuoli myeloomaan. Äiti sairasti n 8 kuukautta ja menehtyi kantasolusiirtoon. Olin ihan maitohapoilla tehosairaanhoidon ja kuoleman jälkeen - ja toisaalta helpottunut kun äidin tuskat loppuivat.
Minua auttoi surussa normaali päivärytmi, duuni, koirien kanssa ulkoilu, harrastukset ym perusjutut. Mulla ei ollut tuolloin vielä omaa perhettä (miestä ja lapsia siis). Onneksi oli läheiset suhteet siskoihin ja ystäviin. Olen kova puhumaan, ja jaksoinkin jauhaa samoja aiheita, etenkin kipeitä sairaalamuistoja, loputtomiin. Se, että kuuli omilla korvilla samat asiat moneen kertaan vähitellen tylsytti sitä tuskan terää. Myöhemmin myös hyvät muistot äidin kanssa eletystä elämästä auttoivat, sairastuminen ja kuoleminen olivat kuitenkin vain osa muistoista.

Eristyin toisinaan suruni kanssa ja jätskiä ja punaviiniä kului (en suosittele). Siihen aikaan 90-luvulla ei ollut näitä nettijuttuja, keskustelupalstoja ym. Tietoa syöpäsairaudestakin oli silloin aika vaikea saada.Psykologista tukea ei tarjottu omaisille, ja äidillekin oikeastaan vasta ihan loppuvaiheessa. Lähipiirissä ei ollut vastaavia kokemuksia.

Nyt kun isäni on finaalissa oman syöpänsä kanssa ni suru todella puskee pintaan..Olen aika ihmeissäni asiasta, mutta ehkä eletty elämä on tuonut uusia näkökulmia asiaan.
Kaikki koettu on kuitenkin tuonut elämänkokemusta ja helpotusta esim sanoa sana kuolema ääneen,mikä on nykyään niiin vaikea asia monelle. Ajattelen, että se on merkki siitä, että olen selvinnyt asiassa eteenpäin.

Jos väsyttää niin lepää. Ei kannata yrittää olla väkisin vahva ja puskea eteenpäin. Itkeminen ei ole heikkoutta, päinvastoin! Suru läheisen menetyksestä on vahva tunne, ja kertoo esim siitä, että on todella rakastanut. Se on minusta tärkeää.
Otan osaa suruusi.