Suunnaton ikävä

Hei vaan kaikille pitkästäaikaa.

Tuli taasen tarvetta kirjoitella ja purkaa pahaa oloa näin isänpäivän lähestyessä vaikka onhan siihen toki vielä kotvasen aikaa. Pelottaa vain jo etukäteen koko päivä, koska nyt on isä ja pappa poissa täysin yllättäen ja tuntuu niin pahalta koko isänpäivä ajatus. Miten sen jaksaa ja kuinka aina aikaisempina vuosina sitä on juhlittu ja kuinka tärkeää on ollut lapsilleni askarrella kortit papoille ja viedä heille lahjat ja halata tiukasti. Nyt matka käy kohti hautausmaata kukkien kera..

Isäni kuolemasta on nyt 7,5kk ja papan kuolemasta 10kk. Ikävä on valtava ja vieläkään en tahdo ymmärtää miksi isälleni kävi niin, että ruokarorven syöpä vei johon sairastuu vain 2 100 000:sta ihmisestä. Pappakin oli kyllä alle 70 kuollessaan sydänkohtaukseen mutta silti senkin vielä jotenkin hyväksyn, koska pappa sai juuri sellaisen lähdön täältä kuin halusikin ja hän kerkesi nähdä paljon elämää ja sai elää loppuun asti sellaista elämää kuin halusi. Kaipaan pappaa kovasti mutta isän kuolema on jotain, mitä en voi koskaan ymmärtää ja isän ikävä on aivan valtava.

Isä odotti ja toivoi parantumista ja saikin sen kaksi kuukautta elää luullen että syöpä on voitettu mutta se piru vain kyti jossain ja leimahti liekkeihin vieden isän kahdessa viikossa.

Minun onnekseni äitini ja mummuni sekä tätini hoitavat isän hautaa, koska voimavarani loppuvat haudalle mennessä. Se kaikki lopullisuus tulee liian totena eteen ja sydän tuntuu hajoavan ikävästä.

Muistan, kuinka isäni kuoinvuoteella silitin hänen kättään ja hiuksiaan, painoin mieleeni jokaisen yksityiskohdan hänen käsistään ja kasvoistaan ja kuinka toivoin, että hän pääsisi jo pois ja eroon kivuistaan. Kuolema tuntui niin paljon helpottavammalta kuin katsoa sitä kärsimystä ja kuihtumista, koska isä oli niin komea ja eläväinen mies. Mies parhaassa iässä, vain 50-vuotias. Kuoleman tullessa kiitin Jumalaa kun päätti isän kärsimyksen. Ja silti olen niin katkera kun näin pahasti minua koetellaan, viemällä se yksi tärkein tukipilari elämästä pois, johon aina turvasin.

Muistelen isää, joka päivä. Asuihan hän täällä minun perheeni kanssa ja muistoja kertyi kahdelta vuodelta paljon. Ja onhan tämä lapsuuden kotini ja senkin vuoksi muistoja tulvillaan.. Mutta silti kotona on hyvä olla, isän tekemässä talossa asua ja hänen rakentamassaa pihasaunassa saunoa. Ei hän katoa mihinkään vaan kulkee mukanani ja on osa myös lapsiani ja meidän kautta osa isästäkin on elossa. Kunhan vain olisin saanut isänpäivänä ottaa isästä lujasti kiinni, kertoa kuinka häntä rakastan ja kiittää häntä kaikesta mitä hän on tehnyt minun ja lasteni eteen.
Toivon että voin kertoa sen hänelle sitten haudalla...Siihen asti kerään voimia haudalle menoa varten...

Voimia kaikille!