Kyllä surettaa

...aina välillä ihan kamalasti.
Faija kuoli ihan äskettäin, nopeesti meni ja toivottavasti aika kivutta. Onnittelut vaan pienen kunnan terveyskeskukselle, sielläkin näköjään osataan saatella, en olis uskonu. Hyvä lääkäri oli.

On tämä suru kyllä tunteena niin raju, olin ihan unohtanut...toisaalta luonnollista ja helppoa surra, oli niin hyvä isä, että kyllä kelpaa kyynelten virrata...arki pyörii ja aina illalla kun muu perhe jo nukkuu niin saan rauhassa vollottaa.
On se kumma kun ihmiset sanoo että soitellaan...aika harva soittaa. Surua on vaikea kohdata.

Tämä vaatii aikansa, tavallaan oman loppuelämän. Harmittaa omien lasten puolesta kun ei omia vanhempia enää ole kuin muistoissa ja anoppilassa niin kovin erilaista meininkiä...onneksi löytyy sukulaisia jotka toimvat varamummoina/pappoina ja opettavat vähän sitä toistakin asennetta...

Koetetaan jaksaa, koulujen kevätjuhlatkin tulossa:)