Re: Miksi......

Hei!

Voimia suruusi. Itse menetin 1,5vuotta sitten 34vuotiaan pikkusiskoni, ainoan sisaruksen. Rintasyöpä uusi ja kahdessa viikossa työpöydän takaa arkkuun.

Aluksi oli kaaosta, ikävää surua ja kaikki tunteet mitä vain voi olla. Nyt on ikävä. Ensimmäinen vuosi on pahin. Mutta sitten tämä maallinen aika ja oman surun käsittelyn aika ovat ihan eri asia.

Ulkopuoliset sanovat, niin onhan siitä jo niin kauan. Minulle se on kuin eilinen päivä. Ihmiset kysyvät kuinka siskoni perhe jaksaa entä vanhempani, ymmärrän huolen heistä. Mutta juurikaan kukaan ei kysy, että kuinka minä jaksan. Saatoinhan kuitenkin siskoni tästä maailmasta parempaan paikkaan. Ja tuin hänen perhettään ja vanhempiani. Kuka minua tuki/tukee?

Voimia meille kaikille, yritetään jaksaa surusta ja menetyksestä huolimatta. Niin rakkaammekin olisivat halunneet!