Re: Äiti

Otan osaa suruunne. Rakas äitini kuoli 17.2. Diagnoosin saimme lokakuun lopulla, ja tammikuussa saimme tietää, että loppu tulee pian. Onneksi äiti pääsi Terhokotiin, ja sai yksityishuoneen. Kävin siellä lähes joka päivä pienen vauvani kanssa. Istuin tuntitolkulla äidin huoneessa, itkin, puhuin äidin ja henkilökunnan kanssa ja viihdytin vauvaa. Koko elämäni ja energiani keskittyi noihin vierailuihin kuukauden ajan - mitään muuta en pystynyt tekemään. Nyt kun hautajaiset ovat takana, mieli on tyhjä ja sydän ontto. En "osaa" surra. Haluaisin itkeä silmät päästäni niin, että pääsisin eteenpäin elämässäni, mutta itku tulee aalloittain epäsopivissa tilanteissa (kaupan kassalla esim.). Tämä menetys on liian raskas, en ymmärrä vieläkään, että äiti on poissa. Onneksi ovat lapsukaiset pitämässä minua arjessa. Olen nyt orpo.