Re: Kun viimeiset päivät ja sanat eivät jätä rauhaan...

Ihmiselämän suurimpien hetkien, syntymän ja kuoleman, alun ja lopun vaiheille on kehittynyt suuri joukko tapoja ja uskomuksia. Vastasyntynyttä tervehtii perheen riemuitseva joukko, poisnukkuvaa saattelevat surevat läheiset. Kumpikin tapahtuma on vahvasti yhteisöllinen. Kirjallisuudesta, kuvataiteesta ja elokuvista on tuttu kuolinvuodekohtaus, jossa kuoleva hyvästelee läheisensä, hänet hyvästellään, pyydetään ja annetaan anteeksi pahat sanat ja teot, kaikki on valmista. Kohtaus päättyy kuolevan viimeiseen henkäykseen. Joku läheinen sulkee silmät. Tunnelma on juhlallinen ja puhdistava.

Kuitenkin ihminen sekä syntyessään että kuollessaan on ypöyksin: kukaan ei voi jakaa syntymän eikä kuoleman kokemusta edes läheisimmän ja rakkaimman kanssa. Vihkikaavan kirjoittaja ilmaisee asian sanoilla: "Kunnes kuolema meidät erottaa."

Äitini vaipui koomaan joitakin päiviä ennen kuolemaansa. Mieheni oli silloin sairaalassa syöpähoidoissa, joten en voinut matkustaa toiselle paikkakunnalle. Mieltäni huojensi että äitini ei ollut hetkeäkään yksin, joku perheenjäsen tai ystävä oli aina lähellä, lapsenlapsi jopa hoitajana samassa sairaalassa. Viimeisenä yönä vuoteen vierellä valvoi sisarentyttäreni. Hän kertoo että äkkiä isoäiti heräsi, kohottautui vuoteessa, katsoi häntä, sitten katse siirtyi huoneen perälle, kasvojen ilme kirkastui, pää painui tyynylle ja hengitys loppui.

Anoppini asui toisessa maassa, jossa kävimme häntä tapaamassa muutaman kerran vuodessa. Viimeiset vuotensa hän eli palvelutalossa. Erään joulun alla sieltä soitettiin että äiti on aika huonona. Meillä oli jo silloin sairautta perheessä joten emme voineet heti lähteä matkalle. Joulun jälkeen mieheni matkusti. Äiti oli silloin enimmäkseen tajuton. Mieheni uskoo äitinsä kuitenkin olleen tietoinen hänen tulostaan, mutta puhumaan hän ei enää kyennyt. Mieheni jäi asuntoon yöksi. Aamulla hoitajat totesivat: Sinun äitisi on kuollut. He uskoivat että äiti sinnitteli kiinni elämässä kunnes sai nähdä poikansa...

Emme voi tietää mitä kuolevan mielessä liikkuu viimeisinä hetkinä. Tuntuu kuitenkin että ihminen on silloin niin keskittynyt omaan prosessiinsa ettei hän ole tietoinen ympäristöstään. Ymmärrän että sinua vaivaa se ettet ollut läsnä isäsi lähtiessä, mutta olithan hänen luonaan edellisenä iltana. Ehkä hänen aikansa vain täyttyi, hän oli valmis. Ja rakkaus ei tunne rajoja eikä fyysisiä etäisyyksiä. Isäsi oli ajatuksissasi ja varmaan hän tunsi sen. Sinulla on nyt suremisen ja kaipauksen aika. Vähitellen mieli rauhoittuu ja sen täyttävät muistot ja ilo.

Osanottoni surussasi.