Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

"Kun ikävä kasvaa niin suureksi, että sen alle jää."

On ollut taas pitkä kevät pohtiessa tätä elämän tarkoitusta, oman elämän ehkä kuitenkin kaikkein eniten. Äidin kuolemasta on kulunut 7 vuotta ja melkein kolme kuukautta. Useasti olen näiden seitsemän vuoden aikana pohtinut surua, surua joka seuraa rakkaan läheisen menetystä. Tämän kevään aikana olen huomannut yhä useammin miettiväni onko minun surussani jotain vialla.. kun se ei lopu. Vieläkin on päiviä, ei toki niin usein, kun ei vain keksi mitään syytä olemassaoloon.

Työssäni kohtaan jatkuvasti ihmisiä, jotka eivät ole selvinneet omista vastoinkäymisistään. He ovat juoneet elämänsä unohduksiin tai eivät vain enää välitä mistään tai kenestäkään. Miksi minun pitäisi jaksaa? Miksi minä vain jaksan?

Järjelläni tiedän ja osaan itselleni selittää miksi täällä ollaan ja mitä elämässä kuuluisi tehdä. Hanki koulutus, työ ja perhe - onnellinen elämä. Eikä siinäkään mitään, uskon että voisin näistä asioista olla hyvinkin onnellinen - minullahan on ne kaikki. Mutta silti... Sydämeni ei anna periksi. Miksi minä olen tässä maailmassa, jos joudun loppuelämäni elämään sen tosiasian kanssa, että kuka tahansa rakkaistani voidaan ottaa minulta pois milloin vain. Miksi kukaan tervejärkinen ihminen haluaa tietoisesti elää tällaisessa todellisuudessa?

Pelkään puhua tästä kenellekään rakkaalleni. En usko, että he ymmärtäisivät. Varmaan ajattelisivat, että olen masentunut. En ole masentunut - tämä on minun elämääni, minun todellisuuteni.
juno | 16.6.2012 klo 22:24:32