kyllä se katkeruuskin tuli

Hei kaikille!

Tiivistetysti, 34v pikkusiskoni kuoli rintasyövän uusittua kaksi vuotta sitten. Työpöydän takaa arkkuun 14päivässä. Huomenna tulee hautajaisista 2vuotta.

Kun sanotaan että ensimmäinen vuosi on pahin, emsimmäinen vuosi menee sumussa. Nyt rupeaa vasta ns. todellisuus todellisesti suuressa surussaan ja menetyksessään tekemään tuloaan.

Minua ahdistaa lokakuu, tämä roosanauha hössötys, oikeastaan inhoan sitä. Silloin kaksi votta sitten järjestin siskoni hautajaisia ja joka tiedotusväline oli sitä täynnä.

Nyt olen miettinyt, vaikka asia on hyvä. Mutta kuinka monella on a)omakohtainen kokemus b)läheisen ihmisen vierellä kulkeminen sairauden kanssa C)miksi me tänne kirjoitamme, eli minä menetin rintasyövälle siskoni te muut myös jollekkin syövälle.

Se tunne kun tulee tieto, että läheisesi ei kuulu siihen onnelliseen prosenttiin joka selviää vaan hän kuuluu juuri siihen prosenttiin joka ei selviä.

Nyt ahdistaa niin että ei voi kaikkea tai ei pysty edes sanoiksi puhemaan.

Koitetaan jotenkin jaksaa, pakkohan meidän on, sitä pois nukuneet rakkaammekin olisivat halunneet. Meidän jälkeen jäävien osa on suru ja ikävä, toivotaan että se joskus helpottaa ja muuttuu jotenkin siedettäväksi.

Voimia kaikille teille kohtalotovereille!