Re: Miten tästä selviää? Eteenpäin on kai mentävä päivä ja hetki kerrallaan.

Otan osaa. Asia on vielä hyvin tuore sinulle. Joten en näe syytä siihen että analysoisit itseäsi kovin tarkasti vielä. Se suurin tuska iskee kuitenkin vasta hautajaisten jälkeen.

Anna lapsellesi tilaisuus myös tukea sinua, ja anna itsellesi lupa olla heikko... Se tukeminen on molemminpuoleista kuitenkin, jaatte yhteisen surun. Äläkä sairastu liialliseen vahvuuteen, koittaessasi olla se kaiken kantava äiti. Hae sitä apua ulkopuolelta, koska joitain asioita on helpompi puhua ulkopuoliselle. Lisäksi itse sanot ettei sinulla ole kovin isoa tukiverkkoa, jonka varaan tukeutua.

Äitini kuollessa me lapset tuimme toinen toisiamme, ja isää, joka kyllä koitti olla kuten sen sukupolven miehet. Kova kuin kallio... Vaikka oli sisältä aivan hajalla. Ja meille lapsille oli tärkeää se yhteysyys mitä tunsimme toisiamme ja isää kohtaan. Se oli ainakin minun kohdalla syvempää kuin on koskaan ollut, jokainen niistä hetkistä on jälkikäteen arvokas. Ensimmäistä kertaa isämmekin näytti aitoja tunteita. Olisi ollut menetys jos ne hetket olisi jääneet kokematta. Vaikka ne hetket olikin surun täyteisiä.

Lapsesi kuitenkin haluaa myös tuntea olevansa avuksi sinulle jotenkin, he tuntevat sinun surusi kyllä, älä siis suotta koita olla vahvempi kuin olet. Luonnollisuus ja asioiden läpi käyminen koko perheen voimin, on iso voimavara, jälkeenpäin.

Voimattomuus on selviö, kun elämästä lähtee tuki ja turva. Yksin kaikki tuntuu paljon raskaammalta, varsinkin kuin kaikkeen liittyy ne muistot... hyvät ja huonot, jokainen niistä on tärkeä. Ei meille jää muuta.

Musiikki on ollut minulle itselleni aina tärkeä keino purkaa asioita, samoin kirjoittaminen. Ei julkinen, vaan salaa tietokoneelle asioiden purkaminen, koska jonnekin ne on purettava. Tietokoneen huono puoli on se, että se ei osaa tukea, mutta ei se myöskään osaa moittia, kun purat vihan ja muun tuskan sisältäsi tekstinä ulos. Ne kaikki kuuluu kuitenkin suruun ajan myötä.

Kirjoitit että olet analyyttinen ja pohdiskeleva. Ehkä sinun pitäisi päästää hetkeksi irti ja unohtaa analyysit. Antaa asioiden hetkeksi aikaa mennä omalla painollaan. Nimenomaan liika analysointi ja vatvominen, varsinkin iltaisi/öisin ei voi olla kenellekään hyväksi. Anna siis itsellesi tilaa, ja vaikka se karulta kuulostaakin. Anna itsellesi myös lupa hymyillä... Ei niitä hymyn hetkiä paljoa ole, mutta jos niitä tulee, älä kanna niistä huolta. Anna itsellesi lupa yksinkertaisesti tuntea mitä tahansa. Älä patoa tunteitasi.


Uskon että elämääsi tulee vielä lisää tärkeitä ihmisiä, kun olet itse siihen valmis. Ja kyllä sinä uskallatkin. Vaikka nyt ei siltä tuntuisikaan, ihminen toipuu kyllä. Mutta aikaa se vie, ja aina se suru seuraa mukana, mutta myöhemmin sille tulee oma aikansa ja paikkansa.


En osaa oikein sanoa mitään järkevää, koska kaikki sanomani on varmaan tuttua jollain lailla. Enkä ole itsekään ihan sinut vielä menneiden kanssa, surutyö on kesken. Toivon sinulle kuitenkin paljon voimia, ja jaksamista.

Taistellaan eteenpäin päivä kerrallaan itse kukin.