Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Rakas isäni nukkui pois...

En oikein tiedä mistä aloittaisin... Isälläni diagnosoitiin vuoden alussa metastoitunut keuhkosyöpä, sen lisäksi taustalla oli -04 diag. COPD...
Olen vielä suhteellisen nuori, vietin 26-vuotis syntymäpäivääni kun isäni joutui viimeiselle sairaalajaksolleen, jolta hän ei enää kotiin palannut... Vajaa kaksi viikkoa kesti viimeinen sairaalataistelumme. Joka päivä olin hänen luonaan 3-8h ja viimeiset vuorokaudet valvoin vuoteen vierellä.
Isäni oli vahvaakin vahvempi ihminen, joka ehkä auttoi minua uskomaan ihmeeseen. Lupasin isälleni, ettei hänen tarvitse olla yksin, ja sen lupaukseni myös pidin. Isäni nukkui pois 10.11 hieman yli klo 16... vielä muutamaa päivää aiemmin suunnittelimme tulevaa isänpäivää ja kotona käyntiä, oli selvää että mukaan tarvittaisiin lisähappi ym. mutta kotona käynti oli isän toiveista suurin... Äkkiä crp nousi lähes 300 ja isän kunto huononi syöksykierteenä.
Viimeistä yötä valvoessani, isäni sanoi jotain, mikä ei kuulunut hänen tyyliinsä, hän osoitti haurautta, heikkoutta... Minun olisi pitänyt ymmärtää, ettei aikaa enää paljoa ole... Mutta ei, en halunnut uskoa, että kuolema teki tuloaan... Tuskat ja tukehtumisen tunne kävi sietämättömäksi ja taistelin, jotta sain tarvittavan kipulääkityksen hänelle, koska lupasin isälle huolehtia siitä, ettei tarvitse kipuja kärsiä.
Viimeinen sairaalajakso oli hoidon tason kannalta painajaista niin isälle kun läheisillekkin. Ilman läheisten taistelua, isä olisi jäänyt vaille jopa perushoitoa. Meille valehdeltiin isän tilasta päin naamaa, kukaan ei ottanut vastuuta tutkimuksien suorasta sivuuttamisesta, meidän piti varmistaa, että isä sai tarvittavat kivunlievityslääkkeet ja oireenmukaiset tutkimukset. Ihan kun tieto parantamattomasta sairaudesta ei olisi ollut meille tarpeeksi raskasta muutenkin. Mutta minä ajoin tahtoni läpi hoidoissa ja lääkityksissä. Viimeiset 8h isä pidettiin kovien kipujen, kuumeen ja hengenahdistuksen takia lääkeunessa kipulääkkeillä... Vasta tunti ennen isän poisnukkumista, annoin hänelle viimeisenä lapsista (meitä on kolme, minä nuorin) luvan lähteä, kun hän nousi lääkeunesta tuolloin hoitajan virheen vuoksi valvetilaan ja vaikka se ei kestänyt kun muutamia minuutteja ennen kun uusi satsi lääkettä tuli, isä avasi silmänsä ja hänen silmistään näkyi kauhu ja pelko, tuska.Hän ei sanonut sanaakaan, mutta silmistä näki kaiken. Tuolloin sanoin: "Isä, jos sun on pakko mennä niin annan sulle luvan. Jos sä et selviä tästä enää ja jos sun on paha olla ja kovat tuskat ni mä päästän sut jos toivoa ei enää ole"... Vajaa tunti sen jälkeen isä nukkui pois.... Romahdin sängyn viereen puristaen isän kättä, huutaen ja itkien pyyntöä, että ottais mut mukaan, tai että saisin mennä sen puolesta....Seuraavat viisi päivää meni kun painajaisessa, itkin ja tärisin, olin niin shokissa, että perhetuttuni vei minut lääkäriin josta lääkäri kirjoitti uni- ja rauhoittavan lääkityksen... Olen ottanut niitä vain pakon edessä, kun en ole nukkunut moneen päivään ja suru tuntuu musertavan alleen... Hautajaiset oli viime viikonloppuna... Sanotaan, että silloin "pahin" olisi ohi... ei, nyt se pahin alkaa. Ei ole kuin tyhjyyttä, painajainen jatkuu yhä. En tiedä kuinka tulen tästä jaloilleni nousemaan, vai tulenko? Vaatiiko suruni sairaalahoitoa vaiko vain aikaa, ehkä molempia. Minulla ei ole omia lapsia, erosin alkukesästä avoliitosta ja primääriperheessäni pidän yhteyttä vain veljeeni, jota en halua kuormittaa surullani...Tiesin, että tästä tulisi kamalaa ja että tämä olisi edessä, mutta ei tätä tuskaa ja kipua voi sanoin kuvailla... Ikävä on mittaamaton... Ihmiset lohduttavat sillä että pitäisi ajatella tuskien ja kipujen olevan nyt poissa... Ei se auta... Isä oli vasta 56-vuotias, täynnä tahtoa, unelmia joita halusi toteuttaa... Sanotaan myös, että aika hoitaa, mutta miten selvitä tämän ajan..? Tässä tarinani lyhykäisyydessään...
Mariia </3 | 2.12.2010 klo 20:51:43