Re: Tukea 16-vuotiaalle tytölle jonka äiti sairastaa parantumatonta syöpää

Olin vasta 13, kun oma isäni kuoli puolen vuoden taistelun jälkeen syöpään. Kuten sinunkin tapauksessa, myös isäni syöpä oli aluksi hyvänlaatuinen ja täysin parannettavissa, kunnes näin ei enää ollutkaan..
Tiedän täsmälleen mistä puhut, kun sanot sivusta katsomisesta ja pahasta olosta.
Vaikka asiasta on kulunut jo kahdeksan vuotta, en voi vieläkään täysin sanoa päässeeni yli, enkä oikeastaan usko että koskaan näin edes tulee käymään. Tiedän, että tämä ei Sinua varmasti lohduta, mutta muistan kuinka minulle silloin toisteltiin : '' aika parantaa haavat'' ja mikään ei suututtanut minua enemmän kuin sen sanominen, tuntui etteivät ihmiset ymmärrä mitä olen menettänyt.
Ei elämän tärkeintä ihmistä voi vaan unohtaa, eikä sen asian kanssa voi olla sinut. Asian kanssa pitää vain oppia tulemaan toimeen, ja sitä kautta päästämään irti hiljalleen..
Kuten traumaattisen kriisin vaiheissa yleensäkin käy, tunnistin myös itsestäni samat vaiheet, joita Sinäkin itsestäsi löysit. Uskon, kun olet päässyt shokkivaiheen yli, alat ymmärtää asian ja sitä kautta hyväksymään myös sen.
Itse koin hyvin tärkeäksi sen, että sain edetä rauhassa ja juuri siinä tahdissa kuin itselleni oli sopivaa. Kun olet valmis siihen, toivon, että löydät ihmisen jolle haluat puhua kaikista kokemuksistasi ja tuntemistasi asioista, sillä vaikka niistä puhuminen avaa haavat uudelleen, se oikeasti helpottaa..

Tottakai olen ymmärtänyt jo asian ja tiedostan seikan, että mikään ei tuo isääni enää takaisin, mutta toivoisin myös muiden ihmisten ymmärtävän sen. Meitä, jotka ovat kokeneet jonkin suuren kriisin elämässämme, yhdistää yksi yhteinen tekijä; suru ja myös kaipuu menneeseen. Mutta kuten isänikin sanoi sairasvuoteellaan, murehtiminen ei tuo henkilöä takaisin, henkilö säilyy aina muistoissa.

Toivon Sinulle kaikkea hyvää ja voimia näin suuren surun keskellä. Vinkkini minulta sinulle onkin; anna itsellesi aikaa ja päästä ihmiset lähellesi, he haluavat sinun parastasi ja auttaa.