Re: Äiti

Istuin bussissa yksi päivä, tulin töistä kotiin. Korvissa oli napit, ja kuulin silloin ensimmäisen kerran tuon "Äiti"-kappaleen. Ajatus pysähtyi, jäin kuuntelemaan. Ja sitten tuli kyyneleet. Ne vaan pursuivat silmäluomien alta valtoimenaan. Purin hampaita yheen, etten alkaisi ääneen itkemään siellä bussissa. Ei ollut edes paperia millä pyyhkiä. Suru nousi taas ylös, eikä sille mitään voinut.

EN itsekään ymmärtänyt aikaisemmin, mitä kuolema ja siihen liittyvä suru merkitsee. Tiesin kyllä aina, että äidin kuolemasta en selviä helpolla. Mutta siihen ei voi varautua. Se aaltoilee varmasti koko loppuelämäni tavalla tai toisella minussa. Surusta ei pidäkään mielestäni pyrkiä eroon, vaan antaa sen olla osa sinua. Elämä muovaa ihmistä.

Itse elin onnellista elämää yli 40 vuotta. Ja nyt edessäni oli asia, joka merkitsi hetkiseksi kaiken kontrollin menettämistä. Se oli valtavan vaikeaa. Vuodeksi, kahdeksi meni niin fyysiset kuin henkiset voimat. Ja sitten jäljelle jäi tyhjyys. Ja tyhjyyden kanssa oli vielä vaikeampia elää, koska en halunnut luopua surusta, siitä luopuminen merkitsisi äidistäkin luopumista.

Olen jollain tavalla jo oppinut elämään kivun kanssa. Erään surukirjan nimi oli "Rakkauden varjo". Surun lähdehän on rakkaudessa. Mitä enemmän rakastit, sitä enemmmän suret.