Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Syöpä vei...

Minulle erittäin tärkeä kummisetäni sairastui noin reilu 2 vuotta sitten syöpään, olin silloin täyttänyt juuri 18. Setäni oli suuri ruuan ystävä ja tykkäsi kokata ja käydä ravintoloissa, muistan aina kun pienenä kävimme hänen luonaan ja pöydässä oli vaikka minkälaisia hienouksia. Hän myös lauloi paljon karaokea ja kuntoili (pyöräili usein pitkiä matkoja). Kun täytin 18 kummisetäni halusi viedä minut ravintolaan ja sen jälkeen karaokea laulamaan, emme kuitenkaan päässeet kumpaankaan, koska minulla ei ollut vielä kuvallista henkilötodistusta. Tietenkin ymmärrän että henkilökunnalla on säännöt. Sovimme että teemme uuden reissun myöhemmin, sitä päivää vaan ei koskaan tullut...

Syöpä tuli aluksi kieleen ja kaulaan. Hän kävi leikkauksessa, jossa puolikas kieltä korvattiin palalla hänen kädestään. Leikkauksen jälkeen puhe ei onnistunut kovin hyvin ja harmitti kun joutui jatkuvasti kysymään mitä hän sanoi tai arvata ja vastata summissa.. Tietenkin oli selvää ettei laulaminen enää onnistuisi ja ruokakin piti syödä nestemäisenä mahaletkun kautta. Olimme kuitenkin toiveikkaita, sillä ennustukset olivat suhteellisen hyvät. Setäni sai hoidot suoritettua ja luulimme että tauti oli jo selätetty. Setäni sai jo mahaletkun pois ja söi pikkuhiljaa muutakin kuin litkuja..

Toisin kävi, sillä syöpä uusiutui hetken kuluttua uudelleen.. kunto huononi ja aina niin hyvässä kunnossa ollut mies kuihtui lähes luurangoksi. Kauheaa oli vierestä katsoa ja koittaa käsittää miksi näin käy.. Toivoa oli kuitenkin loppuun asti. Kun setäni viimein joutui sairaalaan viimeistä kertaa, kävimme häntä katsomassa, viimeinen mitä sanoimme oli ''nähdään''. Myöhemmin sain kuulla hänen nukkuneen pois, mummoni oli siellä pitämässä kädestä. Kun kuulin, en aluksi osannut hyväksyä tai tajuta asiaa ollenkaan, olo oli vain turta ja tyhjä.. Hän oli juuri täyttänyt vasta 40.

Hautajaispäivä koitti ja oli aika sanoa hyvästit. Setäni oli kummi myös pienelle serkulleni, joka ei suostunut tulla hautajaisiin. Menin hänen luokseen ja menimme sitten yhdessä. Sieltä päin menimme setäni asunnolle muistelemaan kaikkea, teimme veljeni kanssa videon setämme muistolle. Tuskaa oli se katsoa joka kerta.

Kun aikaa kului hieman, mielessäni ajattelin, että setä on todella poissa ja silloin se suru sitten iski. Olin vihainen ja halusin vain tyhjään huoneeseen täynnä astioita ja heitellä seinään. Siinä olin onnekas, että pystyin turvautumaan kihlattuuni, en pystynyt asiasta puhumaan mutta halaus helpotti aina hetkeksi. Kuvittelin aina setäni kävelevän ovesta ja tulevan katsomaan meitä, mutta niin ei enää kävisi. Kuinka hyväksyä se, ettei toista ihmistä enää ole? Kuinka hyväksyä, ettemme pääsisikään toteuttamaan karaoke/ravintola-reissuamme tai emme voisi tehdä mitään yhdessä... Kaikki jäi niin kesken!

Nyt on kulunut hieman yli vuosi, olen puhunut asiasta kihlattuni kanssa ja hän on minua auttanut sen minkä pystyy. En kuitenkaan ole pystynyt puhumaan muille sillä aina kun ajattelen setääni tai meinaan sanoa jotain, alkaa kyyneeleet valua silmistäni. Myös tietyt laulut muistuttavat hänestä ja on tuskallista kun asiat tulevat mieleeni uudestaan ja uudestaan silloin kun ei saisi. Tahtoisin puhua asiasta enemmän ja kihlattunikin sanoi että minun pitäisi, mutta miten voin puhua kun en saa sanaa suustani itkemättä ja kun itku alkaa ei tule loppua. Suru on suuri, haluaisin että tämä helpottuisi mutta toisaalta jos hyväksyn asian, en halua unohtaa setääni. On vaan niin mahdoton ikävä, ettei halua päästää irti. viimeiset sanat pyörii jatkuvasti päässäni, ''nähdään'', herää kysymys nähdäänkö?
Jennimoi | 11.5.2014 klo 00:56:16