Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

kaipuu

Mieheni kuolemasta on jo 2,5v. Hänellä oli eturauhassyöpä. Viimeisen puoli vuotta olin omaishoitajana, jaksoin, kun yritimme pitää toivoa yllä.Keuhkokuumeseen mieheni kuitenkin kuoli, tavallaan rauhaisa kuolema hänelle.Omakotitalo myytiin, ostin oman uuden kerrostalo asunnon,lasten kanssa on hyvät läheiset välit, asuvat pääkaupunkiseudulla.2 pientä pojanpoikaa on, saan heitä tarvittaessa hoitaa. Jäin työkyvyttömyyseläkkeelle kuukautta ennen mieheni kuolemaa, itseni kannalta hyvä ratkaisu, mutta tavallaan nyt kaiken jälkeen suru edelleen puskee rajusti aika ajoin läpi. Elämänmuutokset oli kaikkiaan isoja, kun nyt ajattelen. Päällisinpuolin kaikki on hyvin, mutta lähellä ei ole sellaista ihmistä, jonka kanssa puhua, sanoa suoraan, että on ikävä ja tietynlainen katkeruus/kaipaus on. Lapsille en halua lisätaakkaa, saavat elää omaa elämää, ei ole mukava, jos äiti joka välissä valittaa yksinäisyyttään. Harrastuksia on, vesijuoksua ja työväenopiston kursseja.Matkustamaan olen myös päässyt. Miten te toiset omaisen menettäneet olette selvinneet? Surulle ei ole aikarajaa, se vaan jatkuu.
tässäkötämä | 9.7.2015 klo 10:40:55