Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Miten tästä selviää? Eteenpäin on kai mentävä päivä ja hetki kerrallaan.

Mieheni kuoli 13.11. eli viikko sitten. Sairausaika oli lyhyt, joten sopeutumista ei juuri kerinnyt tapahtumaan. Omaishoitajana sain onneksi viettää sairausajan hänen kanssaan. Meiltä jäi kaksi teini-ikäistä, joiden surua voi vain arvailla. Suru seuraa varmasti elämässä vielä monena hetkenä tulevinakin vuosina, vaikka tämä akuutti vaihe joskus lieventyykin.

Mieheni oli meillä se vahva ja monella tavalla osaava. Nyt kun hän on poissa on moni asia käsittämätön. Paperihommat erityisesti ovat aikaa vieviä ja tuntuvat surun keskellä ylivoimaisilta. Tiedän sosiaalia-alan ammattilaisena, että apua on saatavilla ja sukulaisetkin ovat auttamassa, mutta tämä voimattomuus on sanoin kuvaamatonta. Lomakkeiden täyttäminen ja taustatietojen etsiminen uuvuttaa. En esimerkiksi voi käsittää, miksi Kela ei voi tiedustella verottajalta varallisuustietoja, vaan ne on yritettävä itse kaivella.

Suruani hoidan musiikilla ja valokuvilla ja yhteisiä muistoja hellien. Huoleni on kuitenkin, oman lapseni joutuminen tukijakseni. Hänellä on oma surunsa ja minä äitinä tuen sitä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta en jotenkin pysty hyväksymään, että hän tukisi minua. Toisaalta se on luontaista kun perhehän tässsä ollaan. Toinen toistaan tukien. Minun pitäisi vain olla se vahva olkapää, johon lapseni saisi ottaa tukea. Aikuisena itselläni ei ole kai kovin vahvaa tukiverkkoa, mistä tunnen syyllisyyttä. Omat vanhempani ovat onneksi ollet korvaamaton apu ja turva tämän sairaus- ja alkaneen suruajan keskellä.

Ammattiapua en ole vielä hakenut kun tuntuu, että koko ajan on vaatimuksia hoitaa sitä ja tätä. Oma aika on vähissä. Läkärissä kyllä kävin ja olen tietoinen ja tarkkaileva itseäni kohtaan. Hautajaisten jälkeen aion ottaa itseäni kiinni ja pistää "hoitoon". Ammattilainen keskusteluapu on varmasti tarpeen, vaikka olen analyyttinen ja pohdiskeleva luonteeltani. Asioita voi vaan ruveta vatvomaan liikaa ja jumittua.

Olen myös pohtinut, että tuleeko joskus joku tärkeä ihminen vielä elämääni? Uskallanko vielä? Ystävyyttä tietysti toivon ja tarvitsen ehkä sitä tavoittelen, en enempää.

Voimia kaikille sururyhmäläisille! Eletään ja tehdään ylpeitä poisnukkuneista siinä että pärjätään, vaikka vain hetki kerrallaan.
tiha | 21.11.2013 klo 09:42:49