Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Silmänräpäyksessä kaikki ohi

Olen lukenut täältä teidän tarinoita ja rohkenin kirjoittamaan itsekin.

Menetin 7.3. rakkaan äitini (58v) - mikä tuntuu edelleen niin epätodelliselta.

Äidilläni alkoi joulukuun puolivälissä vatsakivut ja kävi tk:ssa jossa lääkäri määräsi litalginia - oireet oli välillä lieviä ja välillä voimakkaampia. Äiti soitti 26.1. minulle ja kertoi, että hän vasemman jalan pohje oli todella kipeä ja oli lähdössä taas tk:ssa käymään. No, jalassa kaksi veritulppaa. 3.2. soittelin päivällä äidille ja hän valitti kovin vatsakipuja ja sanoi, ettei uskalla edes syödä, kun kivut yltyi aina syönnin jälkeen. Illalla enoni vaimonsa kanssa lähti viemään äitiä taas lääkäriin. Hänet otettiin keskussairaalaan osastolle, kun epäiltiin sappikiviä. 4.2. vatsa ultrattiin - ei löytynyt sappikiviä joten tehtiin varjo-ainekuvaus, jonka tulos saatiin 5.2. pitkälle levinnyt haimasyöpä. Äiti, kun ilmoitti minulle
uutisen niin minulla pimeni koko maailma sillä sekunnilla. Siis mä niin vihaan sanaa SYÖPÄ ja varsinkin nyt vielä enemmän, kun näin mitä
tuo syöpä saa ihmisessä aikaan. Diagnoosista noin pari viikkoa äiti oli suht'koht hyvässä kunnossa, mutta sitten alkoi sairaalakierre, kun mikään ei pysynyt sisällä ja kivut valtavat. Välillä taas pääsi kotiin. 4.3. äiti lähti taas sairaalaan, kun mikään ei pysynyt sisällä ja kipulääkkeet ei auttanut, myös vatsaan alkoi kertymään nestettä.
Vierailimme sairaalassa ja suunniteltiin, että olis päässyt kotiin niin että kotisairaanhoitaja olis käynyt antamassa ravinnetippaa. 7.3. kun vierailimme äidin luona niin hengitys oli muuttunut vaikeammaksi ja oksensi verta. Morfiinia annettiin piikkinä - jaksoi hiukan jutella. Juttelin hoitajan kanssa ja hänkin sanoi, että äidin tila on mennyt todella nopeasti huonommaksi. Lähdin äidin luota tuolloin 7.päivä joskus klo 17 jälkeen ja enoni meni käymään sairaalassa niin hän ehti just näkemään vielä äidin kunnes äiti nukkui pois klo 19.33.

Diagnoosista kuukausi ja kaksi päivää niin äitiä ei enää ollut. Äidillä olis ollut syöpälääkäri 19.3. jossa olis suunniteltu hoidot ym - hoidot ei tosin olisi auttanut enää muuhun kuin kipuihin.

Tuntuu niin kamalalta, kun ei voi enää soittaa äidille - soittelimme kolme kertaa päivässä. 5.4. oli hautajaiset/muistotilaisuus - sekin tuntui jotenkin unelta tai joltain. Ainoa asia, mikä helpottaa tätä surua ja ikävää - nyt äidin ei tarvi enää kärsiä kauheista kivuista.
eltsu78 | 8.4.2013 klo 16:39:25