Oman lapsen saaminen ilman äidin/mummon tukea

Olen siinä elämän vaiheessa, että lapsen hankkiminen alkaa olla ajankohtaista. Olen kuitenkin alkanut miettiä miten pärjään, kun ei ole äitiä neuvomassa ja jakamassa eteen tulevia pieniä ja isompiakin ongelmia. Äitiys pelottaa siksi varmaan enemmän kuin normaalisti.

Harmittaa kovasti että mahdollinen lapseni ei koskaan tule tapaamaan minun puoleista mummoaan vaan ainoastaan isänsä äidin. Tulen anoppini kanssaan ihan ok toimeen, ja hän olisi varmasti myös valmis auttamaan. Se ei vaan ole sama kuin oma äiti.

Toisaalta mieleeni tulee etten ainakaan anna kenenkään koskeakaan lapseen tahtomattani. Pelkään kai että sekin viedään minulta pois. Sellainen olisi tosi epänormaalia ja toivon että mionusta ei ainakaan sellaista tule...

Joskus tulee tosi suuri suru ja osittain suuttumuskin kun näkee vauvan, äidin ja äidinäidin yhdessä esim. kävelyllä. Mieheni ei sitä ihan täysin ymmärrä vaikka sanookin niin. Eihän sitä voi tietääkään jos ei ole itse vastaavaa kokenut... Tunnen olevani tuonkin takia jotenkin epänormaali. Äiditön. Tuntteni tuntuvat jotenkin vääriltä, vääränlaisilta. Joskus mietin, että kuka kanssani edes lapsia haluaa, kun olen jotenkin vajavainen niihin naisiin nähden joilla on äiti ja hieno aikuinen ystävyyssuhde äitinsä kanssa. He ovat pirteitä ja hyväntuulisia, eivätkä kai koskaan samalla tavalla surullsia kuin minä joka saatan joku päivä kaivata äitiä niin paljon että itku pääsee vähän väliä.

Tiedän, että asia ei niin ole että olisin jotenkin epänormaali mutta en voi sisimmille tunteilleni mitään. Haluaisinkin tietää onko jollain muulla samankaltaisia tunteita? Miten olette selvinneet?

Äidin kuolemasta on jo useita vuosia, mutta ei tämä suru kai koskaan täysin hellitä. Tai se tunne että on jotenkin vajaa ja rikki.