Kaipaus

Hei kaikille! Nyt on isän hautajaiset ohitse. Perjantaina isä laskettiin haudan lepoon ja kotona oli muistotilaisuus. Kaikki meni hyvin ja tilaisuus oli kaunis.

Nyt sitten koittaa se pelätty arki. Torstaina isän serkut tulivat ruotsista meille hautajaiin ja talossa elämää ja jotenkin tuntui niin kotoisalta olla kun he asustelivat isänpuolella taloa ja siellä pystyin nyt olemaan ihan rauhallisin mielin, koska sitä elämää siellä oli. Ruotsinväki lähti eilen ja nyt on taas ovi kiinni sinne puolen taloa ja vain hiljaisuutta...

Välillä kun on paha olla ja oikein ikävä vain kuvittelen, että isä on vain käymässä jossain ja tulee takaisin. Sitten tajuaa, että ei... tämä on nyt lopullista ja isä ei enään tule tuosta ovesta.

Kaksi puuristiä, on isän oven vierellä... Toisen ristin isä itse tehnyt omalle isälleen v. 2007, tämän ristin isä kerkesi uudestaan maalata ja kaiverruttaa siihen uuden laatan papalleni, äidinisälle, joka menehtyi joulukuussa. Isä teki tämän juuri ennen kuin itse lähti sairaalassa vain käymään, näin siis luulimme. Nyt vieressä on isän oma risti, jonka serkkuni teki. Se on tosi kaunis ja hän oli kaivertanut siihen vielä kaksi nuottia, musiikkimiehelle...Keräsin tänään isän haudalta kukkalaitteista värssyt pois, niitä oli paljon. Nyt sitten vain odotellen milloin ristit voi käydä laittamassa hautakummulle, niin isälle kuin pappalle...

Niin, arki iskee nyt ja kaikki se kahden ja puolen viikon ajan ollut "hulina" on pois. Miten tästä nyt sitten? Lapset tottakai pitävät arjessa kiinni. Mutta ikävälle ja kaipuulle on nyt liian paljon tilaa ja tämän asian lopullisuus alkaa nyt vasta selvitä. Ei ole lastenvahtia, joka aina kun minulla tai miehelläni oli harrastus tai jokin meno, oli aina valmis auttamaan. Isä tuli lasten kanssa het kun vain pyysi ja viikonloppuisin oli heidän kanssaan jos jossakin halusimme käydä. Ei ole ystävää, joka kuunteli, lohdutti, iloitsi puolestani tai jota vasten itkin kun oli paha olla. Ei ole appea, joka oli valmis tekemään kaikkensa, jotta meillä oli hyvä olla ja jonka kanssa mieheni jakoi paljon ajatuksiaan, niitä joita ei minulle halunnut kertoa. Ennenkaikkea ei ole isää. Sitä, joka oli turvanani kun olin lapsi aina kuolinpäiväänsä asti. Ei ollut sellaista asiaa missä ei olisi isän puoleen voinnut kääntyä...

Kirkossa oli paljon väkeä ja muistotilaisuudessa. Lapseni sanoikin että "en tiennyt että pappalla on näin paljon kavereita" Moni siis menetti hyvän ystävän ja lapsuuden kaverin...Kaipausta ja ikävää on monessa talossa vielä pitkään.

Aika. Se on ja oli se sana, jota minulle sanottiin muistotilaisuudessa. Ajan kanssa helpottaa, aika tekee tehtävänsä ym. mutta nyt tuntuu että aika menee liian hitaasti. Kaipaan isää varmasti vielä vuoden ja kahden ja kymmenen vuoden päästä mutta ehkä se aika tekee tehtävänsä ja muuttaa kaipauksen ja ikävän edes siedettäväksi ja ne kauniit muistot ovat enemmän läsnä. Sen näyttää sitten aika...

Voimia kaikille taas uuteen viikkoon ja jaksamista surutyöhön!