Tämä on keskustelufoorumin arkisto, jonne on koottu keskustelut Syöpäjärjestöjen vanhoilta verkkosivuilta. Keskustelujen viestejä voi lukea, mutta viestejä ei pysty kirjoittamaan.Siirry uudelle keskustelufoorumille.

Sururyhmä

Re: Isän ja äidin muistolle.

En olekaan käynyt täällä pitkään aikaan lukemassa tai kirjoittelemassa mitään.

Oma äiti kuoli 72-vuotiaana vähän yli kaksi vuotta sitten rintasyöpään. Itselleni tuli silloin tunne, että syöpähoitojen aloitus tavalla tai toisella kiihdytti prosessia, eli ilman hoitojen aloitusta äiti olisi ehkä elänyt pidempään - mutta minkälaista elämää. Oma tilanteeni oli sinuun verrattuna kuitenkin "hyvä" - jos nyt näin voi sanoa. Syövän levinneisyys todettiin huhti-toukokuun vaihteessa, kuukauden päästä tuli epilepsiakohtaus (joka ilmeisesti johtui aivoihin levinneestä syövästä) ja äiti kuoli noin kuusi viikkoa tästä. Äiti enimmäkseen nukkui, oli lyhyitä jaksoja kyllä hereillä. Ymmärsi mitä puhuttiin, mutta ei itse jaksanut puhua. Kipuja ei kuitenkaan luojan kiitos ollut. Hän tavallaan nukahti pois, sydän väsyi.

Ja sokkihan se meillekin oli. Vasta muutamia viikkoja sitten alkoi tuntumaan, että olen edes jollain tavalla saanut elämäni takaisin - joka ei kylläkään ole sama, kuin se mikä oli äidin eläessä. Aikaa on siis kulunut yli kaksi vuotta. Kuin silmänräpäys. Itkin painosta viisi kiloa pois puolen vuoden aikana. Itkin ja oksensin, vihasin, olin katkera. Oli kuin myrskytuuli olisi riepotellut tasaisin väliajoin.

Mutta nyt olen käynyt raskaimman surutyöni omalta osaltani lävitse. Ainoa toivo suurimman surun keskellä oli, että järjen tasolla ymmärsin niin kovan kivun väistämättä jossain vaiheessa helpottavan. Kun vain jaksaisi siihen asti. Ja jaksoin kuin jaksoinkin, mutta usein tuntui että se oli hiuskarvan varassa, että lyyhistyn seuraavalle bussipysäkille.

Toivon sinulle ja kaikille muillekin rakkaita läheisiään menettäneille voimia oman elämän jatkamiseen - se on varmasti se, mitä poismenneet läheiset haluaisivat sanoa, jos olisivat täällä fyysisesti. Joskus kuvittelen, että äiti istuu vieressäni bussissa ja hymyilen. Muistot eivät enää tee niin kipeää.
mirjam | 23.10.2012 klo 13:02:21