Re: Tukea 16-vuotiaalle tytölle jonka äiti sairastaa parantumatonta syöpää

Kiitos viesteistänne. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pysyä vahvana, vaikka se tuntuu niin mahdottomalta..

pippa1, kun luin viestisi, tuli hyvä tunne. Sain tietää että muutkin käyvät samaa läpi kuin minä, ja ovat jopa käyneet saman läpi vielä nuorempana kuin minä. Tuntuu vaan niin väärältä kun oma äitini riistetään minulta näin nuorena. Hän on aina ollut se johon olen turvautunut. Nyt en voi enää soittaa hänelle, enkä halata häntä... Tiedän, että tässä ei oikein muu auta, kuin aika, mutta tämä suruaika on vaan niin raastavaa.

Tajusin viime keskiviikkona tämän tilanteen lopullisuuden. Kävimme isäni kanssa katsomassa poisnukkunutta äitiäni kappelissa. Se oli aivan hirveän rankkaa. Äiti oli ihan muuttunut, minua sattui katsoa häntä, kun noin viikossa hänen ruumis oli jo erilainen. Kirjoitin äidille kirjeen ja jätin sen arkkuun äitini sydämen päälle. Se helpotti vähän.

Hautajaiset oli lauantaina. Itkin aivan hirveästi siunaustilaisuudessa. Haluan, että äitini voi katsoa minua ylpeänä tuolta ylhäältä. Tanssi oli äidilleni tärkeä asia, ja muistotilaisuudessa tanssin herkän tanssin. Uskon, että äiti katseli minua. Uskon, että hän katselee ja varjelee minua koko ajan.

Olen yrittänyt pitää itseni kiireisenä, tehdä asioita, mitkä saavat ajatukseni pois äidin kuolemasta. Mutta kun asia saapuu mieleeni, yritän kaikin voimin kieltää sitä, mutta tiedän, etten pysty, ja silloin alkaa kauhea itkukohtaus ja ahdistus. En vaan voi ymmärtää, etten näe äitiäni enää koskaan! Se on niin väärin... Nämä ikuisuuskysymykset pyörivät mielessäni, miksi minun äitini? Miksei hän voinut parantua? Olenko tehnyt jotain väärin, kun ansaitsen tälläistä? Välillä oloni on päällepäin ok, mutta todellisuudessa tuntuu, kuin joku olisi viiltänyt miekan suoraa sydämeeni.