Re: Vertaistukea 20-25 vuotiaasta nuoresta joka on menettänyt äitinsä/isänsä syövälle

En ole kyllä kovin nuori enää (44), mutta ihmisten kohtalot täällä koskettavat voimakkaasti. Oman äidin kuolemasta on nyt mennyt 2 vuotta ja muutama kuukausi päälle, ja vasta nyt tuntuu että olen saanut elämäni jollain tavalla takaisin. Alussa luulin, etten toivu siitä koskaan. Silti suru on edelleen syvällä, mutta se ei ole enää niin raastavaa.

Toipumiseen on hyvä varata aikaa 1-2 vuotta vähintään,ehkä enemmänkin, ja itselle pitää antaa lupa kaikkiin tunteisiin; ei pidä tuntea häpeää siksi, että on vihainen, pelokas, katkera. Surukirjan sanoin "ei voi mennä surun ohi tai yli, mutta voi päästä surun läpi uuteen toivoon ja elämään".

Varmasti nuori kokee surun vähän eri tavalla kuin vanhempi. Mutta se tuskin on juuri helpompaa tai vaikeampaa. Viisi kuukautta on kuin silmänräpäys. Itse koin, että elämä pysähtyi. En pystynyt vuoteen tai kahteen katsomaan asioita eteenpäin, mutta en myöskään taaksepäin. Elin vain siinä hetkessä, surussa. Jos elämä ympärilläni olisi pysähtynyt samalla tavoin kuin itseni sisällä asiat pysähtyivät, olisin kuollut. Pää pysyi pinnalla, kun elämän virta ympärillä pakotti menemään sen mukana.

Minä selvisin, sittenkin. Ja uskon että sinäkin selviät. Suru ei koskaan katoa, mutta sen kanssa oppii elämään.